tiistai 21. kesäkuuta 2022



 ”350 vuotta Heidemanien tarinaa”             Osa 3


Alkavaa kautta vietetään kartanomuseossamme merkkivuotena, sillä tänä vuonna tulee

kuluneeksi 350 vuotta siitä, kun kartano siirtyi (von) Heideman-suvun haltuun. Aihe tulee

olemaan kauden aikana esillä monipuolisesti sekä täällä blogissamme että muussa

yhdistyksen toiminnassa. Tarjotaanpa tällä kertaa hieman historian kertausta ja

kurkistuksia museokautemme tarjontaan:


Urajärven kartano muodostui 1653 ja sen ensimmäinen isäntä oli baltiansaksalainen

luutnantti Berent Möller, joka jo muutamaa vuotta aiemmin oli saanut kartanon muhkeat

tilukset lahjoituksena kuningatar Kristiinalta, suurvalta-Ruotsin silloiselta hallitsijalta. Möller

kuitenkin myi nämä tiluksensa – runsaat 10 000 ha – vuonna 1672 langolleen Jürgen

Heidemanille ja kartano oli Heidemanien hallussa aina vuoteen 1917, jolloin suvun

suomalaisen haaran viimeinen edustaja Lilly von Heideman menehtyi.


Itse asiassa kartanon omistajuuden siirtymisestä Mölleriltä Heidemaneille on hieman

ristiriitaisia tietoja - joidenkin lähteiden mukaan se olisi tapahtunut vasta 1673. Heidemanit

itse kuitenkin katsoivat saaneensa kartanon haltuunsa jo 1672, mistä on todisteena

muistokivi kartanon puistossa. Näin ollen on hyvin perusteltua, että tätä kauaskantoista

tapahtumaa ja siitä alkanutta pitkää Heidemanien aikakautta muistetaan kartanomuseolla

korostetusti juuri tänä vuonna.


Teema monipuolisesti esillä

Eri vuosisadoilla eläneisiin Heidemaneihin pääsee kesän kuluessa tutustumaan esimerkiksi

Asikkalan kirjastolle järjestetyssä vitriininäyttelyssä, joka on esillä heinäkuun loppuun asti.

Suvun jäseniä ja suvun historiaa esitellään myös tässä juhlavuoden blogikirjoitussarjassa ja

yhdistyksemme some-kanavilla. Teema tulee niin ikään näkymään kesän tapahtumissa ja

merkkivuoden kunniaksi museopuotiinkin on saatu myyntiin uusia Heideman-aiheisia

tuotteita: magneetteja, paperinukkeja ja muistipelejä.


Työpajoja, musiikkia, markkinoita – ja kummituksia

Kartanomuseon ohjelmatarjonta on tänäkin kesänä runsasta ja monipuolista. Perinteeksi

muodostunut Lasten kartanopäivä ehdittiin jo järjestää ja sateisesta säästä huolimatta se

sujui hyvin ja oli taas kerran kovin suosittu. Aivan pian järjestämme sarjakuvatyöpajan ja

heti perään osallistumme Päijät-Hämeen museoviikkoon toisella työpajalla, jossa laaditaan

kartanoaiheisia pelejä. Heinäkuussa järjestetään museolla myös barokkimusiikkikonsertti

Urajärven kylän Kesäpäivämarkkinoiden yhteydessä. Elokuussa valtakunnallisena Avoimet

puutarhat -päivänä museo esittelee kartanon puutarhaa ja puistoa. Elokuussa alkavat myös

museon suositut kummitusopastukset, jotka huipentuvat pyhäinpäivän öiseen

kummituskävelyyn. Syyskuun alussa järjestetään kartanon alueella syysmarkkinat ja joulun

alla joulumarkkinat.


Toivotamme kartanon vieraat lämpimästi tervetulleiksi museoomme ja tapahtumiimme

tutustumaan Heideman-suvun elinpiiriin ja historiaan!


Teksti: Tiina Saarijärvi

keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

”350 vuotta Heidemanien tarinaa” Osa 2


Kartanomuseomme viettää merkkivuotta, sillä tänä vuonna tulee kuluneeksi

350 vuotta siitä, kun Urajärven kartano siirtyi pitkäaikaisen omistajasukunsa

Heidemanien/ von Heidemanien haltuun. Koska Asikkalan kunta viettää paraikaa

vesistöaiheista ympäristövuotta, niin tutkaillaanpa tällä kertaa, millainen merkitys

Urajärvellä on ollut Heidemanien ja koko kylän elämässä:


ELÄMÄÄ URAJÄRVEN RANTAMILLA

Suomalaisen kartanokirjallisuuden perusteoksiin kuuluva Hämäläisiä kartanoita ja suurtiloja (1946)

kuvailee lähes runollisesti, miten Urajärven kartano kohoaa laajan puistoalueen keskellä peltojen

takana kimmeltävän kirkasvetisen Urajärven etelärannalla. Kartanon sijainti veden äärellä onkin

kautta aikojen lyönyt vahvan leiman kartanon ja koko kartanokylän elämään.


Alun perin Urajärven kartanon päärakennus sijaitsi kylän peltoaukean pohjoisosassa kauempana

järvestä, mutta jo 1680-luvulla kartano siirrettiin nykyiselle paikalleen Urajärveen työntyvälle niemelle.

Ennen nykyistä, 1800-luvun alussa rakennettua päärakennusta niemenkärjessä seisoi aiempi

päärakennus, joka kuitenkin rappeutui. Nykyinen päärakennus on rakennettu hyvin poikkeuksellisesti

siten, että pääsisäänkäynti on tulosuunnasta katsottuna rakennuksen takapuolella – järven puolella.

Ilmeisesti kaunista järvinäkymää pidettiin niin suuressa arvossa, että se haluttiin hetimiten esitellä

kartanon vierailijoille!





Kalamiesten apaja

Koko kartanon olemassaolon ajan järven läheisyydellä on ollut muutakin kuin maisemallista merkitystä.

Erityisen tärkeä Urajärvi on ollut kalastusapajana, josta on saatu maukasta särvintä niin kartanonväen

kuin kyläläisten ruokapöytään. Aikoinaan useimmilla kylän taloilla oli nuotta tai puolinuotta, toisilla

myös verkkoja, mertoja ja katiskoja. Ahvenia, haukia, särkiä ja muikkuja saatiin toisinaan niin paljon,

että niitä riitti myös kaupunkiin vietäväksi. Etenkin syksyisin kalansaalis oli runsasta. Saattoipa

nuottakunta joskus saada niin suuren saaliin, että se oli haettava rannasta hevosella.


Kalanpyydyksiä säilytettiin ja kuivattiin kartanon lähettyvillä Äijälahden poukamassa, missä oli ollut

kylän satama ja veneiden säilytyspaikka kyläyhteisön alkuvaiheista asti. Äijälahden rantahiekassa

makasikin aikoinaan sadoittain tuohesta ja männyn kuoresta tehtyjä verkon kannatuskohoja sekä

tuohipäällysteisiä verkon kiveksiä eli verkon painokiviä. 


Kylän tunnetuimpia kalamiehiä 1800-1900-luvun vaihteessa oli Markku Forsman, suutari varsinaiselta

ammatiltaan. Keväisin ja kesäisin hän vietti suurimman osan ajastaan Urajärven saarissa tai niemissä,

mieluiten yksinään. Yöt hän vietti nuotiolla tai rakovalkean ääressä ja päivät hän kalasteli etupäässä

järven syviltä luodoilta ja syvien kaislikkojen rinteiltä, mistä sai suuria ahvenia. Toisinaan meni useita

päiviä, ettei Markulla ollut mitään muuta ruokaa kuin kalaa. Kun sattui oikein hyvä kalaonni, Markku vei

saaliinsa kartanoon.




Pyykkäystä rannalla ja avannolla

Äijälahti rajoittui Kankurinkiveen, joka oli suurikokoinen kivi aivan rannan läheisyydessä. Siinä oli

aikoinaan kyläläisten yhteinen pyykinpesupaikka. Jo keväällä aikaisin Kankurin kiven luokse kannettiin

suuri pyykkipata, toisinaan kaksikin. Kylän naiset iloitsivat kovin, kun pääsivät rannalle pyykkiä

pesemään, sillä pyykin peseminen oli talvisin varsin hankalaa ja useille perheille pyykkiä oli siksi

kasautunut talven aikana runsaasti. Etenkin mökkiläisillä oli vesi talvisin vähissä, sitä piti hakea kaukaa,

kuljettaa hevosilla tai kantaa saaveilla tai jopa sulattaa lumesta. Talvisin pyykki piti ensin pestä mökin

nurkassa tai hatarassa kodassa, missä lämmitettiin karjalle vesiä, ja sen jälkeen virutella avannossa.

Pyykkitiinu täynnään  valmiiksi keitettyä ja tapparoilla hakattua pyykkiä tuotiin avannon viereen ja siinä

avannon reunalla naiset kumarrellen viruttivat pyykit irti lipeästä.  Kovalla pakkasella ja ehkä vielä

vinhan tuulen raivotessa tämä oli ankarimpia naisten töitä. Kuinka ihanaa olikaan taas talven jälkeen

pestä pyykki järven rannassa ja saada se kuivaksikin vielä samana päivänä!






Vesille venosen mieli

Urajärvellä ja siihen yhteydessä olevalla Säynätjärvellä ei käytetty aikoinaan muita kulkuneuvoja kuin

soutuveneitä. Veneitä säilytettiin pitkään Äijälahdessa, joka olikin ahdettu niitä aivan täyteen. Veneet oli

vedetty koivujen ja rantaleppien väliin ja olivat harvoin lukittuja - airot vain nostettiin jonnekin

pensaikkoon, lähinnä lapsilta piiloon.


Vähitellen niin veneenpito kuin pyykinpesupaikkakin siirtyi Huhtaisiin, minne sijoittui myös kylän

yhteinen pellavien ja hamppujen lyötyslauta. Uuden kylänrannan etuna oli, että sinne pääsi kesälläkin

hevosella. Huhtaistenrannasta kehittyi myös kylän yhteinen uimapaikka.  

Jossain vaiheessa sekä uimaranta että pyykinpesupaikka siirtyivät Säynätjärvelle. Siellä oli kallioinen ja

syvempi ranta. Nykypäivänä kuitenkin Huhtaranta ja sen kupeessa oleva Talassaari toimii jälleen kylän

yhteisenä venevalkamana ja uimapaikkana. Talassaaressa oli vielä lähelle 1950-lukua neljä nuottatalasta.


Jos kyläläisten veneet oli tarkoitettu ensisijaisesti kalastukseen ja muuhun hyötykäyttöön, niin kartanon

veneillä saatettiin soudella myös ihan huvikseen. Nuorten ja vähän vanhempienkin kesävieraiden kanssa

soudettiin vaikkapa kartanon lähellä olevaan Vitilän saareen kahvipannu ja muut nautintoaineet mukana.

Siellä nautittiin kesän ja luonnon kauneudesta. Kartanon herrasväellä oli siro haapapuinen, valkoiseksi

maalattu soutuvene.



Vene kartanon rannassa 1954. Kuva: Lusto – Suomen metsämuseo/ Erkki Laitakarin kok. 


Laidunmaista maisemapuistoksi 

Urajärven kartanon viimeisten aatelisten omistajien Hugo ja Lilly von Heidemanin aikana 1900-luvun

alussa kartanon rantamaisemiin, joita aiemmin oli käytetty laitumina, kehkeytyi ns. maisemapuisto.

Sisarusten ulkomaanmatkoilta saamilla innoitteilla ja 1800-luvun lopun yleisillä tyyli-ihanteilla oli

ilmeinen vaikutus puiston muotoutumiseen. Maisemapuistoa pidetään varsinkin Hugo von Heidemanin

luomuksena. Voimavaroja vaativille töille saatiin rahalliset edellytykset, kun sisarukset perivät Sysmän

rikkaimpiin miehiin kuuluneen velipuolensa Frans von Heidemanin tämän kuoltua vuonna 1896. 


Tärkeintä maisemapuiston rakentamisessa yleisesti, ja niin myös Urajärvellä, oli luoda miellyttävät

puitteet maiseman ihailuun. Maastoa myötäilevien puistokäytävien tehtävänä oli johdatella kulkijaa

tunnelmasta toiseen, kauniiden näkymien, näköalapaikkojen ja luonnon erikoisuuksien äärelle sekä

varjoisille levähdyspaikoille koriste-esineineen ja rakennelmineen. Muistokivet, perhehauta, erilaiset

antiikkiaiheiset koriste-esineet, suihkulähde, oleskelupaikat kalusteineen, sillat jne. olivat etappeja

puistopromenadin varrella ja viittasivat maisemapuutarhataiteen tärkeisiin teemoihin.

 

Sunnuntaisin ja kesäiltoina herrasväki istui päärakennuksen isolla rapulla, josta on suora näköyhteys

järvelle. Erittäin kauniina kesäiltoina istuttiin aivan veden äärellä, kartanonniemen kärjessä olevan

pöydän ympärillä. Suosittua oli myös vaeltaa rantaan raivattua, kivien reunustamaa hiekkakäytävää

kauemmas puistoon, kahden lahdelman väliseen Muistojen niemeen, jossa olevan pöydän ympärillä

nautittiin eväitä ja seurusteltiin. Puiston polut ja rakenteet ovat yhä näkyvissä ja käytössä, tosin polut

kovin metsittyneinä ja paikoin vaikeakulkuisina. 



Kuva: Christian Liljeroos


Matkailijoita ja mökkiläisiä

Hugo ja Lilly von Heidemanin aikakauden jälkeen elämä kartanon ja koko Urajärven rannoilla muuttui

ratkaisevasti ja peruuttamattomasti. Kartano siirtyi ensin Suomen muinaismuistoyhdistyksen

omistukseen ja myöhemmin 1980-luvulla Museoviraston haltuun. Vuonna 1928 kartanolla avattiin sekä

museo että taiteilijoiden kesäkoti Heidemanien testamenttitoiveen mukaisesti. Kartanolla vierailikin

kesäisin niin tutkijoita, matkailijoita kuin eri alojen taiteilijoita. Suomen Autoliitto piti 1950-luvulla

kartanolla retkeilymajaa ja kahvilaa, mikä osaltaan lisäsi matkailijoiden virtaa. Saman vuosikymmenen

lopulla kartanon alueelle kunnostettiin ja rakennettiin tiloja Helsingin yliopiston käyttöön ja tämän

muutoksen myötä Urajärven rantamaisemiin saapui yhä enemmän yliopistoväkeä työskentelemään ja

lomailemaan. 


Samanaikaisesti Urajärven muille rannoille ja saariin alkoi syntyä huvila- ja mökkiasutusta. Urajärvellä

varttunut Jussi Tuominen pani huolestuneena merkille tämän kehityksen vieraillessaan kotikylässään

kesällä 1955:  ”-- katselin kartanon vastaista Pohjankorven rantaa. Sinne oli kasvanut mökki mökin

viereen. Kauneimmat saaret kuten Sileeninkiven niemikin oli jo asutettu. Järvellä liikkuu moottori- ja

purjeveneitä todistuksena suuren maailman läheisyydestä ja Urajärven valtausvaaroista.”


Urajärvellä on tänä päivänä varsin tiheä kesäasutus ja soutuveneiden rinnalla järvellä liikkuu paljon

moottoriveneitä, joille kuitenkin on asetettu nopeusrajoitus.



Suojelun piiriin

Kirkas ja karu, lähdepohjainen Urajärvi pääsi kokonaisuudessaan suojelun piiriin yhtenä

Natura 2000-ohjelman kohteena. Lievästi emäksisenä se tarjoaa kasvupaikan poikkeuksellisen rikkaalle

ja monipuoliselle vesikasvillisuudelle. Lajimäärä on lähes 40 ja lajistoon kuuluu sekä

niukkaravinteisuutta että runsasravinteisuutta ilmentäviä lajeja. Urajärvi on yksi harvoista

hentonäkinruohon ja notkeanäkinruohon kasvupaikoista maassamme. Molemmat lajit ovat

rauhoitettuja koko maassa ja ovat herkkiä vesien rehevöitymiselle ja veden laadun muutoksille. 


Natura-alueeseen sisältyy myös pieni kuivanmaan alue, ns. tervaleppäkorpi,  joka sijaitsee

kartanonpuistossa suihkulähteen poukaman tuntumassa. Kohde on erityisen arvokas monien

sammallajien elinympäristönä, sillä läheiseltä lähteeltä laskeva kostea tihkuvetinen juotti samoin kuin

lehtipuiden maahan jääneet lahoavat rungot ja kannot luovat hyvät edellytykset sammallajeille. Alueelta

löytyy kaksikin uhanalaista lajia: Korpihohtosammal (Herzogiella turfacea) ja

Lepikkolaakasammal (Plagiothecium latebricola). Harmillisesti alue on päässyt rehevöitymään ja sinne

on levinnyt jättipalsamikasvustoa. Rehevöityminen on vaivannut myös itse poukamaa, jota on jouduttu

pitämään avoimena ruoppaamalla.






Järvi ja rantamaisema tutuksi 

Urajärven kartanon ystävät ry järjestää useita opastuksia ja aktiviteetteja, joilla pääsee tutustumaan

kartanon nimikkojärveen ja sen ympäristöön.  Tarjolla on erilaisia puistoretkiä, kyläkierros,

vesibiologian työpaja ja soutelua. Näitä opastuksia ja aktiviteetteja järjestetään pääsääntöisesti tilauksesta

ryhmille, mutta jonkin verran myös tapahtumien yhteydessä. Ryhmän ei tarvitse olla suuri – kuka tahansa

voi kerätä kimpan kasaan perheenjäsenistä, ystävistä tai työtovereista. Sitten vain rohkeasti yhteyttä

kartanon museoon!


Lahtelaisia koululaisia vesibiologian työpajassa. Kuva: Sauli Aaltola.


Teksti: Tiina Saarijärvi

Kuvat: Tiina Saarijärvi, ellei kuvan yhteydessä toisin mainita

Lähteet:

Urajärven kartanon opaskirja

Jussi Tuomisen muistelmat

Urajärven kartanon maisemanhoitosuunnitelma/ Museovirasto

 

tiistai 24. toukokuuta 2022

”350 vuotta Heidemanien tarinaa”


Kartanomuseomme viettää merkkivuotta, sillä tänä vuonna tulee kuluneeksi 350 vuotta siitä, kun Urajärven kartano siirtyi pitkäaikaisen omistajasukunsa Heidemanien/ von Heidemanien haltuun. Kartano säilyi saman suvun hallussa peräti 245 vuotta - aina vuoteen 1917 saakka – jolloin suvun suomalaisen haaran viimeinen jäsen neiti Lilly von Heideman menehtyi.

Kerrataanpa merkkivuoden kunniaksi kartanon – ja samalla omistajasuvun – vaiheet:

1649 Ruotsin hallitsija kuningatar Kristiina lahjoitti armeijansa baltiansaksalaiselle luutnantille Berent Möllerille viisi autiotilaa, joiden yhteispinta-alaksi mainittiin kuusi manttaalia eli runsaat 10 000 hehtaaria.

1653 em. lahjoitustilat yhdistettiin Urajärven kartanoksi ja Möller otti maat viljelykseen. Kartano oli säteritila eli se nautti verovapautta.

1672 Möller myi kartanon langolleen everstiluutnantti Jürgen Heidemanille. Joidenkin lähteiden mukaan kauppa tosin toteutui vasta 1673.

1683 kartano otettiin yleisen tavan mukaan kruunun haltuun Jürgen Heidemanin kuoltua. Tilukset palautettiin sittemmin hänen leskelleen Elisabet von Tiesenhausenille.

1691 lahjoitus Elisabet von Tiesenhausenille peruutettiin uudelleen.  

1693 valmistui uusi päärakennus nykyiselle paikalle aiemman, kylän peltoaukean pohjoisosassa sijainneen ja 1680-luvun puolivälissä sattuneessa tulipalossa tuhoutuneen päärakennuksen tilalle.

1696 kartanosta erotettiin Niemelä- eli Hovila-niminen säteriratsutila, joka oli Elisabet von Tiesenhausenin perikunnan omistuksessa 1780-luvulle saakka.

1700-luvulla Urajärvellä oli näin ollen sekä säterikartano että erillinen kruunun rustholli, joita kumpaakin Heidemanien suku hallinnoi. Myös läheinen Pilkanmaan kartano oli Heidemanien omistuksessa.

1797 Jürgen Heidemanin pojanpoika, maatalousneuvos Georg Henrik Heideman (1763-1820) osti Hovila/Niemelän tilan eli Urajärven kartanon perintötilakseen ja muutti sinne asumaan nuorikkonsa Sofia Helena o.s. Jandolinin kanssa.

1806 kaadettiin hirret  uutta päärakennusta varten, joka rakennettiin aiemman, jo rappeutuneen tilalle. 

1800-luvulla  Georg Henrik Heidemanin kuoltua kartanon omisti hänen poikansa, luutnantti Axel Fredrik von Heideman (1803-1867), joka erosi sotapalveluksesta  ja muutti Ruotsista Suomeen 1829.  Tällä vuosisadalla rakennettiin suurin osa pihapiirin rakennuksista.

1830 Axel avioitui  Sysmän Rantalan kartanosta kotoisin olevan nuoren ja kauniin Sofia Lovisa Heintziuksen (1815-1850) kanssa.

1839 paikkeilla Axel ja Sofia muuttivat kahden pienen poikansa kanssa Urajärven kartanoon. Kartanon päärakennusta jatkettiin ja rakennus korotettiin kaksikerroksiseksi.

1845 Axel lähetti mieleltään sairastuneen Sofian Helsinkiin Lapinlahden mielisairaalaan tutkittavaksi ja hoidettavaksi. Sofia palasi Urajärvelle vuoden päästä lääkäreiden todettua hänet parantumattomasti sairaaksi. 

1847 Axelin ja Sofian nuorempi poika Carl menehtyi punatautiin.

1848 Axelille myönnettiin avioero Sofiasta tämän mielenvikaisuuden perusteella , mutta Axel velvoitettiin huolehtimaan vaimostaan tämän loppuelämän ajan. Muutamaa kuukautta myöhemmin samana vuonna Axel avioitui talousmamsellinsa Fredrika Johanna Cedonia Beckerin (1814-1892) kanssa.

1849 Axel ja Fredrika saivat tyttären, jolle annettiin nimeksi Axelia Fredrika Amalia ja jota kutsuttiin Lillyksi.

1850  Sofia kuoli. Tarinan mukaan hän menehtyi tapaturmaisesti sivurakennuksen jyrkissä portaissa paettuaan yliskamarista, minne hänet oli oman turvallisuutensa vuoksi suljettu lukkojen taa.

1851 Lilly sai pikkuveljen, jolle annettiin nimeksi Hugo Oskar Alexander Magnus.

1867 Hugon ja Lillyn isä Axel kuoli. Hänet haudattiin sukuhautaan Asikkalan kirkolle. Hugosta tuli kartanon uusi isäntä.

1892 Hugon ja Lillyn äiti Fredrika kuoli.  Myös hänet haudattiin Asikkalan kirkolle, mutta siirrettiin myöhemmin kartanon puistoon pystytetyn muistomerkin alle. Naimattomat ja lapsettomat sisarukset Hugo ja Lilly jäivät kahden kesken huolehtimaan Urajärven kartanosta.

1896 Hugon ja Lillyn velipuoli, Axelin ja Sofian esikoinen Frans kuoli naimattomana ja lapsettomana,  jättäen Hugolle perinnöksi äitinsä Sofian vauraan sukutilan Rantalan. Hugo rikastui myymällä Rantalan maat osina ja käytti varat Urajärven kartanon kehittämiseen, mutta myös matkusteluun.

1909 kartanon päärakennuksessa tehtiin muutostöitä: Keittiö siirrettiin nykyiselle paikalleen ja sen yhteyteen rakennettiin oma sisäänkäynti pienen eteisen kautta. Keittiön viereinen kylmä ruokavarasto muutettiin palvelijan asuinhuoneeksi. Entinen keittiö muutettiin Hugo-isännän huoneeksi ja vanhan keittiön porstua hänen makuualkovikseen. Hugon entinen huone salin takana muutettiin vierashuoneeksi.

1901 - 1914 Hugo ja Lilly tekivät perintörahoillaan lukuisia matkoja Saksaan, Italiaan, Etelä-Ranskaan, Alpeille, Pariisiin, Norjaan, Itävalta-Unkariin  ja jopa Euroopan ulkopuolelle Egyptiin, mistä palasivat kotiin Jerusalemin, Konstantinopolin ja Ateenan kautta.

1915 uudenvuodenaattona Hugo von Heideman, kartanon viimeinen aatelinen isäntä,  kuoli Kauniaisten kylpylässä. Lilly von Heideman päätti myydä kartanon Suomen muinaismuistoyhdistykselle, jolle lahjoitti varat kauppaa  varten.

1917 Urajärven kartanon myynti Suomen muinaismuistoyhdistykselle sinetöitiin kauppakirjalla. Pian sen jälkeen, syyskuun lopussa, kartanon viimeinen aatelinen omistaja Lilly von Heideman kuoli. 


von Heidemanien asennuttama laatta vuodelta 1912. Laatta löytyy kartanon puistosta ja kertoo suvun omistaneen kartanon maita 240 vuotta. Taustalla näkyy von Heidemanien sukuhauta.

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Kartanon virtuaalinen kirjallisuussalonki


Hyvät ystävät! Jos aikanne kotikaranteenissa uhkaa käydä pitkäksi, ehdottaa kartanonväki teille perinteistä ajanvietettä, jolla aikoinaan myös Heidemanin sisarukset ahkerasti itseään viihdyttivät: lukemista. Rohkenemme suositella teille seuraavia kartanon kirjaston teoksia, joita nykypäivänä voi lukea kätevästi ilmaisina e-kirjoina osoitteessa http://www.lonnrot.net/  

Antoisia lukuhetkiä!


1.       Giovanni Boccaccio (1313-1375): Decamerone
Todellinen täsmäteos nykyiseen tilanteeseen, sillä kirja koostuu kertomuksista, joilla 10 nuorta viihdyttivät toisiaan paettuaan Firenzestä maaseudulle tautiepidemian vuoksi.

2.       Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832): Faust
Tästä järkäleestä riittää pitkäänkin karanteeniin. Toisaalta kaikkea ei edes tarvitse lukea, sillä ihan jo selailemalla löytää uskomattomia tapahtumapaikkoja, runsaan joukon mitä erilaisimpia ja mielikuvituksellisimpia roolihahmoja – ja vieläpä sen villakoiran kuuluisan ytimenkin.

3.       Émile Zola (1840-1902): Totuus
Tässäpä salapoliisikertomusten ystäville vähän erilainen ”dekkari”: aikamoinen murhamysteeri, jota harrastajaetsivä Markus opettajan tarkkanäköisyydellä ryhtyy selvittelemään ranskalaisessa pikkukaupungissa. Hugo ja Lilly von Heideman pitivät muuten Zolaa niin suuressa arvossa, että halusivat välttämättä käydä kirjailijan haudalla Pariisin vierailunsa yhteydessä 1904 ja tuo käynti kirvoitti Hugon kynästä runonkin.

4.       Juhani Aho (1861-1921): Kevät ja takatalvi tai Minkä mikäkin Tyrolista
Kevät ja takatalvi osuu sopivasti tähän vuodenaikaan. Minkä Mikäkin Tyrolista tarjoaa puolestaan turvallisen nojatuolimatkan samoihin maisemiin, joissa myös Hugo ja Lilly aikoinaan seikkailivat.

5.       Arvid Järnefelt (1861-1931): Elämän meri
Järnefeltit kuuluivat Heidemanien lähipiiriin, joten eipä ihme, että heidän kirjahyllyihinsä oli löytänyt tiensä yksi jos toinenkin Arvid Järnefeltin teos, joista tämä kertomuskokoelma päätyi tällä kertaa suositeltavaksi.

6.       Jalmari Finne (1874-1938): Sysmäläinen
Kiljusten herrasväen luojan huumorilla höystetty historiallinen romaani, joka kertoo vanhan sysmäläisen Tandefeltin suvun tarinaa.  Saman suvun kanssa Heidemanitkin seurustelivat!



lauantai 21. joulukuuta 2019

Lipeäkalasta laatikkoa

Urajärvellä varttuneen Jussi Tuomisen (1879-1958) muistelmien mukaan kartanon herrasväki söi enimmäkseen melko vaatimattomasti, mutta toki juhlapäivinä ja vieraiden kestitsemiseksi valmistettiin monenmoiset herkut. Niiden reseptejä on säilynyt jälkipolville Lilly von Heidemanin vuosina 1905-1910  keräämässä reseptikokoelmassa ja julkaistu Urajärven kartanon keittokirjassa (HKI 2014).
Jouluisin von Heidemanit  tarjosivat kaikille palvelijoille illallisen. Muonamiehille ja palvelijoille Hugo tarjosi lisäksi viinaryypyn ja kinkkua. Moni söi itsensä kipeäksi kartanon jouluaterialla, kun  kerrankin pääsi "hyvälle sapuskalle".


Lipeäkala on keskiajalta periytyvä ruokalaji, jota syödään erityisesti jouluna. Lipeäkala valmistetaan kuivatusta turskasta tai muusta kalasta, joka pehmitetään liottamalla emäksisessä lipeävedessä. Keskiajan kuljetus- ja säilytysolosuhteissa lipeäkala on ollut oiva proteiininlähde, koska se säilyy erinomaisesti. Etenkin katolisena aikana, kun paaston aikana ei saanut syödä lihaa, se oli arvostettu ruokalaji.

Yleensä lipeäkala keitetään ja tarjotaan pippurilla maustetun valkokastikkeen kanssa. Maustaminen on tarpeen, koska lipeäkala on hyvin miedon makuista.
Urajärven kartanolla lipeäkalasta on valmistettu laatikkoa seuraavasti:"Lipeäkala keitetään kypsäksi ja keitetystä kalasta poistetaan ruodot. Kala hienonnetaan ja sekoitetaan kiehautettujen riisiryynien tai riisipuuron joukkoon. Lisätään muutama muna, hieman mauste- tai mustapippuria, suolaa ja voisulaa. Nautitaan voisulan kanssa."

Lillyn reseptikokoelmassa on myös perunalaatikon ohje, eräänlainen perunakohokas, joka maustetaan muskotilla. Se saattaisi toimia lipeäkalan parina tavanomaisen imelletyn laatikon sijasta.


P.S. Kartanon ruokakulttuuriin pääsee kesäisin tutustumaan museon Vanukkaita ja fennomaaneja -nimisellä teemaopastuskierroksella. Sitä järjestetään tilauksesta väh. 10 hengen ryhmille. Kartanon keittokirjaa pyritään saamaa uudelleen myyntiin museon puotiin.

lauantai 14. joulukuuta 2019

Omenaa, luumuja, mantelia - tuttuja joulun makuja Lillyn tapaan

Urajärvellä varttuneen Jussi Tuomisen (1879-1958) muistelmien mukaan kartanon herrasväki söi enimmäkseen melko vaatimattomasti, mutta toki juhlapäivinä ja vieraiden kestitsemiseksi valmistettiin monenmoiset herkut. Niiden reseptejä on säilynyt jälkipolville Lilly von Heidemanin vuosina 1905-1910  keräämässä reseptikokoelmassa ja julkaistu Urajärven kartanon keittokirjassa (HKI 2014).
Jouluisin von Heidemanit  tarjosivat kaikille palvelijoille illallisen. Muonamiehille ja palvelijoille Hugo tarjosi lisäksi viinaryypyn ja kinkkua. Moni söi itsensä kipeäksi kartanon jouluaterialla, kun  kerrankin pääsi "hyvälle sapuskalle".


Uunissa paistettu hauki Lillyn ohjeella valmistettuna sopisi vaikka joulupöytään, sillä sen täytteenä on riisiä ja luumuja. Joulun jälkiruokapöytään voisi puolestaan nostaa luumukeiton, johon Lillyn reseptin mukaan tulee mausteeksi kanelia ja sitruunan kuorta.

Suomalaisen joulupöydän kunkun eli kinkun kaveriksi kelpaisi puolestaan hyvinkin tarjoilla Lillyn ohjeen mukaista omenasosetta. Tai ehkä ei sittenkään, sillä sen valmistukseen käytettiin salisyylihappoa, jota ei taideta enää kovin suosia säilönnässä. Omenaista makua voisi sen sijaan nauttia kahvipöydässä vaikkapa Rouva Döllen kakun muodossa. Sen täytteessä on omenien lisäksi manteleita ja korintteja. Myös kartanon omenapiirakassa on mukana manteleita - ja mantelithan ovatkin perinteisesti kuuluneet  joulun makumaailmaan, sekä puuroon että leivonnaisiin. Kartanon keittiössä tosin manteleita taisi kulua runsaasti ympäri vuoden, siksi usein ne mainitaan Lillyn resepteissä. Niitä käytettiin niin jälkiruuissa kuin leivonnaisissa. Olipa niiden hienontamista varten kartanon keittiössä oma pieni myllykin!





P.S. Kartanon ruokakulttuuriin pääsee kesäisin tutustumaan museon Vanukkaita ja fennomaaneja -nimisellä teemaopastuskierroksella. Sitä järjestetään tilauksesta väh. 10 hengen ryhmille. Kartanon keittokirjaa pyritään saamaan uudelleen myyntiin museon puotiin.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Vi kommer, vi kommer från pepparkakors land...



Urajärvellä varttuneen Jussi Tuomisen (1879-1958) muistelmien mukaan kartanon herrasväki söi enimmäkseen melko vaatimattomasti, mutta toki juhlapäivinä ja vieraiden kestitsemiseksi valmistettiin monenmoiset herkut. Niiden reseptejä on säilynyt jälkipolville Lilly von Heidemanin vuosina 1905-1910  keräämässä reseptikokoelmassa ja julkaistu Urajärven kartanon keittokirjassa (HKI 2014).
Jouluisin von Heidemanit  tarjosivat kaikille palvelijoille illallisen. Muonamiehille ja palvelijoille Hugo tarjosi lisäksi viinaryypyn ja kinkkua. Moni söi itsensä kipeäksi kartanon jouluaterialla, kun  kerrankin pääsi "hyvälle sapuskalle".


Kartanon keittiössä on mahtanut leijua joulun alla herkulliset tuoksut, kun piiat ovat paistaneet joululeipomuksia. Joulun ehdoton kahvipöydän klassikko oli jo tuolloin piparkakut, joiden valmistamisen taidot kulkeutuivat pohjoismaihin jo keskiajalla lähinnä Keski-Euroopasta ja paljolti luostareiden välittäminä. Pohjolassa taikinaan kuitenkin lisättiin rutkasti voita. Ensimmäisen kirjallisen dokumentin mukaan Turkuun tuotiin vuonna 1685 kaksi tynnyrillistä piparkakkuja Saksasta. Suomessa piparkakkuja leivottiin ensin pappiloissa ja kartanoissa, joista reseptit kulkeutuivat palvelusväen mukana kansan keskuuteen.


Lillyn reseptikokoelmassa on kaksi erilaista piparkakkureseptiä. Toinen on perusresepti, johon tulee 3 dl hyvää siirappia, 1 rkl ruokasoodaa, n. 200 g sokeria, 6 munaa, mausteita "maun mukaan" (kanelia, neilikkaa), 6-7 rkl voisulaa ja 850 g jauhoja. Toinen resepti on otsikoitu "Presidenskans pepparkakor". Niihin tulee siirapin sijaan fariinisokeria ja ne leivotaan tankoina, jotka leikataan vinottain pikkuleiviksi. Resepti on luultavasti peräisin Anna Olsonin 1892 julkaistusta keittokirjasta, joka ilmestyi myös suomeksi 1900 ja laajennettuna uudelleen 1905. Laajennetussa suomenkielisessä laitoksessa on vastaava resepti otsikolla Presidentinrouvan piparkakkuja.



P.S. Kartanon ruokakulttuuriin pääsee kesäisin tutustumaan museon Vanukkaita ja fennomaaneja -nimisellä teemaopastuskierroksella. Sitä järjestetään tilauksesta väh. 10 hengen ryhmille. Kartanon keittokirjaa pyritään saamaan uudelleen myyntiin museon puotiin.


 ”350 vuotta Heidemanien tarinaa”                Osa 3 Alkavaa kautta vietetään kartanomuseossamme merkkivuotena, sillä tänä vuonna tulee ku...