"350 vuotta Heidemanien tarinaa" osa 5
Suomen kansallismuseon intendentti Jouni Kuurne antoi ystävällisesti Urajärven kartanon ystäville käyttöönsä Urajärven kartanoon liittyviä blogitekstejään. Tämän tekstin aiheena on Hugo von Heidemanin suhtautuminen Richard Wagnerin Lohengriniin.
Hugo, viimeinen ritari?
Urajärven päärakennuksen salin uuninvarjostimeen on maalattu kohtaus Richard Wagnerin Lohengrinista: tarun sankari astuu maihin puolustaakseen Brabantin Elsaa kaksintaistelussa. Tarinassa kaikki hyvin… vielä tuossa vaiheessa. Ooppera oli valmis ja viimeistelty 1848 ja kantaesitettiin 1850. Wagner itse tosin näki teoksen vasta 11 vuotta myöhemmin, koska oli poliittisista syistä vapaaehtoisessa maanpaossa.
Lohengrin on mitä puhtainta ritariromantiikkaa: tarinassa on neito pulassa, hohtavahaarniskainen ritari häntä puolustamassa, ei aivan turnajaisia mutta kunnon ritariperinteen mukainen kaksintaistelu miekoin, armollinen ruhtinas, hyvän ja pahan vastakkainasettelu, ripaus noituutta ja muodonmuutoksia ja höysteenä sananmukaisesti sadunomaisia eläimiä. Kun kokonaisuuden perustana vielä on Wagnerin uutta luova musiikki, onko siis ihme, että ooppera oli näyttämöiden kestosuosikki aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka, jonka myötä viimeisetkin ritarit kuolivat ja maailma muuttui toiseksi.
Lohengrin saapuu Brabantin Elsan hartaiden rukousten siivittämänä tämän avuksi. Maalaus Urajärven salin uuninvarjostimessa. Kuva: Ella Liljeroos
Toukokuussa 1900 saksalainen seurue esitti Lohengrinia Aleksanterin teatterissa Helsingissä, ja seuraavan kerran suomalaisyleisöllä oli tilaisuus nähdä tämä ooppera keväällä 1905, kun se Robert Kajanuksen johdolla esitettiin Kansallisteatterin näyttämöllä. Wagnerin musiikkiin puhalsi hengen Filharmonisen Seuran Orkesteri ja Elsana esiintyi Aino Ackté, ensimmäisen kerran kotimaisella oopperanäyttämöllä ja samalla yhdessä loistorooleistaan. Emme tiedä varmuudella kummalla kerralla Hugo ja Lilly Lohengriniin tutustuivat, mutta hyvin todennäköistä on, että ainakin jokin vuoden 1905 esityksistä oli Helsingin-matkan ohjelmassa. Olettamuksen puolesta puhuvat edellisen vuoden Wagner-elämykset samoin kuin Aino Acktétta kohtaan tunnettu ihailu. Myös Hugon nimellä varustettu Lohengrinin tekstivihkonen on säilynyt Urajärvellä.
Lohengrinin keskeinen ajatus palautuu antiikin taruun Amorin ja Psykhen rakkaudesta: rakastetulta vaaditaan lupaus olla yrittämättä ottaa selville puolison nimeä tai syntyperää. Rakkaus on sokea, mutta niin on oltava sen perustana olevan luottamuksenkin.
Draaman kannalta tarkasteltuna oopperaa on 1900-luvulla kritisoitu osittain sen lopun takia: Elsa kuolee, Lohengrin palaa yksin kaukaisuuteen – ei siis mikään onnellinen loppu, muutoin kuin tarinan historiallisten puitteiden osalta: ritarien maailmassa Lohengrinin loppu ei ehkä ole muuta kuin asiaankuuluva – oikeus toteutuu ja Brabantin herttuakunta saa laillisen hallitsijansa. Rakkaustarinan osalta lopetus on johdonmukainen. Romantiikka on alistettu väistämättömälle realismille.
Naispääosan tasolla Brabantin Elsassa ja Lentävän hollantilaisen Sentassa voi nähdä rinnakkaisia piirteitä. Siinä missä Lentävä hollantilainen on 1900-luvun lopussa joskus tulkittu psykoanalyyttisessä valossa mieleltään epätasapainoisen Sentan ”sairaskertomuksena”, voidaan samantapaista näkökulmaa soveltaa myös Elsaan: kumpikin rakastaa miestä, jota ei ole tavannut, Senta Hollantilaista, Elsa rukouksen voimalla (ja siksi ehkä Sentaa henkistyneemmin?) unessa näkemäänsä ritaria.
Aatelismiehenä Hugo von Heideman kuului ritaristoon tässä sanan myöhäisessä merkityksessä, joten kuka tietää miten hän näki ritarillisuuden ja keskiaikaiset ritari-ihanteet. Urajärven vanhan puolen salin oven yläpuolelle on asetettu rautaiset taistelukäsineet, ristikkäiset miekat ja kaksi kilpeä – ei tosin antiikkisia sellaisia, vaan Husqvarnan tehtaiden tuotantoa vuodelta 1913 – ehkä ajassa kauemmas taaksepäin viittavana merkkinä, johdattelemaan saliin koottujen, Suomen sotaan ja siihen osallistuneiden von Heideman-suvun jäsenten muistojen pariin.
Olipa syynä keskiaikaisen saksalaisen ritariromantiikan jälkikaiku tai Wagnerin musiikin tenho, Lohengrinista selvästi muodostui yksi Hugon Wagner-suosikeista, päätellen siihen liittyvistä muistoista Urajärvellä. Hugo kuoli 1915, ensimmäisen maailmansodan aikana – yksi viimeisistä ritareista.
Teksti: Jouni Kuurne
Julkaistu ensimmäisen kerran 15.6.2012 "Urajärven kulttuuripuisto" -blogissa
Julkaistu myös vuonna 2013 julkaistussa teoksessa "Urajärveltä maailmalle: muistoja meiltä ja muualta: Jouni Kuurneen Urajärvi -blogiartikkelit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti