"350 vuotta Heidemanien tarinaa"       osa 6

Sisarukset maailmalla – muutama poiminta Lillyn matkapäiväkirjasta

Koronarajoitusten pikkuhiljaa helpottaessa on matkakärpänen jälleen puraissut monia. Myös Lillyllä ja Hugolla oli aikanaan suuri into nähdä maailmaa omin silmin ja he tekivätkin ulkomaanmatkoja 1900-luvun taitteessa. 

Matkoja ei dokumentoitu kamerakännykkä kourassa kuten nykyaikana on tapana, vaan sisarukset tekivät  muistiinpanoja reissuistaan. Urajärven kartanoa koskevasta aineistosta löytyy kolme Lilly von Heidemanin kirjoittamaa matkapäiväkirjaa, joista kaksi suuntautuu Eurooppaan ja kolmas Lähi-itään saakka.

 

Esittelen tässä blogitekstissä hieman Lillyn kirjoittamia päiväkirjamerkintöjä matkapäiväkirjasta vuodelta 1901. Olen perehtynyt Lillyn päiväkirjoihin kirjoittaessani graduani vuonna 2018. (Lilly von Heideman – Autonomian ajan aatelisnaisen elämänpiiri, maailmankuva ja identiteetit). Koska kyseessä on lyhyehkö  blogikirjoitus, tämä on vain pintaraapaisu Lillyn teksteihin. Olen käsitellyt aihetta laajemmin gradussani.

Ensimmäinen Lillyn matkapäiväkirja on vuodelta 1901. Tuolloin sisarukset matkustivat Junalla Pietariin, josta matka jatkui Berliiniin ja siitä eteenpäin Dresdenistä Wieniin, ja lopulta aina Italiaan saakka. Vuonna 1904 matka alkoi laivalla Helsingistä Tallinnaan, josta he siirtyivät pikaisesti Szczecinin kautta Berliiniin ja Dresdeniin. Vuonna 1907 he tekivät kaikista pisimmän ulkomaanmatkansa, joka ylettyi aina Egyptiin ja Palestiinaan asti.

Päiväkirjat ovat hyvin erilaiset johtuen kohdemaiden erilaisuudesta. Egypti oli läntisten maiden silmin miltein kehitysmaa, mutta sen tuhansia vuosia vanha historia veti eurooppalaisia puoleensa. Saksan 

keisarikunta sen sijaan edusti kulttuurin kehtoa ja edistystä, ja täten vierailut museoissa ja puistoissa olivat matkan suurinta antia. 

Turistivalokuva Egyptistä. Lilly istuu kuvan oikeassa reunassa aasin selässä, Hugo keskellä kamelin selässä.

Kuva Museovirasto, Suomen Kansallismuseo, Urajärven kartanon arkisto.

Matkoilla oli vahva sosiaalinen luonne, sillä liikkuminen paikasta toiseen tapahtui usein tiiviin ryhmän 

kanssa matkanjärjestäjän järjestämillä matkoilla. Päiväkirjoista oli selkeästi huomattavissa, että sisarukset nauttivat erityisesti oopperaesityksistä sekä museoista ulkomailla matkustaessaan. Toki ajan kuvaan kuului myös historiallisten kohteiden tutkiskelua lähietäisyydeltä – kuten pyramideilla kiipeilyä, joka ei nykyaikana arvatenkaan enää onnistuisi.

Olen kerännyt tähän blogitekstiin muutamia mielenkiintoisia Lillyn kirjoittamia päiväkirjamerkintöjä vuoden  1901 päiväkirjasta, joita esittelen seuraavaksi. Olen kääntänyt tekstit ruotsista suomeksi.

”Tämä yksinäisyyden ja kaipuun tunne kasvoi vain lisää kun Hugo, lähestyessämme Lahtea, sanoi: ’Nyt  olemme sopivan lähellä kotia’. Koti – nyt ymmärsin ensinnäkin kuinka rakas se minulle oli, kuinka kaikki sen osat olivat kasvaneet sydämeeni – pienet koiratkin, jotka surusilmin katselivat pakattuja matkalaukkuja. ’Juuresi ovat siellä missä kehtosi on’.”

Näin kaipaavasti ja isänmaallisesti Lilly kuvaa matkapäiväkirjassaan matkalle lähdön tuskaa ja koti-ikävää vuonna 1901. Monet nähtävyydet odottivat, mutta lähtö tuntui haikealta, sillä he tulisivat olemaan monta viikkoa poissa kotoa.

Sisarusten matka alkoi tuolloin Lahdesta, josta he matkustivat Pietarin kautta Berliiniin. Matka ei myöskään alkanut kovin seesteisesti, sillä konduktööri tuli Lillyn päiväkirjamerkinnän mukaan herättämään heidät toisena yönä, sillä junan jousi oli katkeamaisillaan. Heitä pyydettiin siirtymään pikaisesti toiseen vaunuun joka oli ”likainen ja epämiellyttävä” kuten Lilly päiväkirjaansa on kuvaillut.

Sisarukset kävivät Berliiniin saavuttuaan mm. paikallisessa eläintarhassa, joka sai melkoisen tylyn tuomion Lillyltä.

Tiergartenin eläintarha, Berliini:

”Voi miten tämä eläintarha saakaan minut voimaan pahoin! Täällä ihmisten pitäisi oppia ymmärtämään, ettei heillä ole oikeutta hyödyksi – vähiten huviksi – vangita ja kiduttaa eläinparkoja. Mietin, eikö suuren leijonan karjunta saavuta Hänen valtaistuintaan, jolle epäilemättä kaikki hänen luomansa olennot ovat yhtä rakkaita, vaikka ihminen uskottelee itselleen, että hänellä ainoastaan on monopoli Jumalan rakkauteen ja arvostukseen.”

Yhteiskunnallisesti valveutuneen naisasianaisen päiväkirjaan päätyy myös syvällisiä pohdintoja 

yhteiskunnan ongelmista ja esimerkiksi eriarvoisuudesta. Lilly kertoo heidän kohdanneen Berliinissä 

kalkkikuskin, jonka kasvot olivat kokonaan kalkin peitossa, silmät turvonneet, punaiset ja vuotavat. 

Hän kuvaili tunnelmiaan näin: 

”Se on hirveää, että osan ihmisistä täytyy kärsiä näin kamalasti voidakseen oleskella tässä surkeassa 

elämässä! Kuinka nämä poloiset ihmiset mahtavatkaan vihata meitä parempiosaisia, ja siihen heillä on 

oikeus. – Alan ymmärtää anarkisteja.”

Lilly kirjoittaa matkapäiväkirjaa kuitenkin myös paikoitellen hyvin humoristiseen sävyyn, mikä näkyy 

esimerkiksi hänen hyväntahtoisessa virnuilussaan Hugon naiskauneutta rakastavalle luonteelle heidän 

museokierroksellaan Berliinissä:

”[…] lähdimme Altes Museumiin […] täällä näimme harvinaisen kauniin ja miellyttävän nuoren neidon, jonka hiusletti ylettyi polviin saakka! Hugo ihastui heti niin valtavasti, että me seurasimme tyttöä salista saliin.”

Altes Museumin lisäksi sisarukset kävivät Neues Museumissa, jossa Hugo pääsi jälleen kerran ihailemaan naiskauneutta, tosin tällä kertaa taulun muodossa: ”[…] siellä Hugo vielä kerran sai riemun nähdä hänen kauniin punaisensa / nuori nainen oli nimittäin pukeutunut punaiseen / ja minä sain tarkastella suosikkejani: ”Kristus parantaa sairaan lapsen” ja suuri taulu Filip II:sta tuolillaan.”

Berliinistä sisarukset matkustivat Dresdeniin, jossa he näkivät mm. kuuluisan Sikstuksen Madonnan. 

Dresden oli selvästi yksi Lillyn suosikkikaupungeista, sillä hän kirjoitti päiväkirjaansa seuraavaa:

”Huomenna meidän täytyy jättää tämä mukava kaupunki ja jatkaa matkaamme Wieniin. Luulen etten tule missään muualla maailmassa tuntemaan oloani yhtä kotoisaksi kuin täällä. Tunnen turvallisuuden tunteen tässä kaupungissa, mitä en Berliinissä tuntenut.” Lilly tuo esiin myös ajatuksen siitä, että jos joskus joutuisi jättämään kotimaansa, löytyisi uusi asuinpaikka Dresdenistä.

Kuten yllä olevista muutamista päiväkirjamerkinnöistä voi havaita, matkustelu on ollut epäilemättä 

maailmaa avartava kokemus Lillylle ja Hugolle. Ihmisellä on myös aina tarve taltioida näkemäänsä, kuten sisaruksetkin tekivät. Onneksemme säilyneistä päiväkirjamerkinnöistä voimme vielä tänäkin päivänä lukea heidän kokemuksistaan ja tavasta hahmottaa maailmaa.

Teksti: Henna Mero

Tekstissä lähteenä käytetty Henna Meron pro gradu -tutkielma linkin takana: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/236370

"350 vuotta Heidemanien tarinaa"       osa 5

Suomen kansallismuseon intendentti Jouni Kuurne antoi ystävällisesti Urajärven kartanon ystäville käyttöönsä Urajärven kartanoon liittyviä blogitekstejään. Tämän tekstin aiheena on Hugo von Heidemanin suhtautuminen Richard Wagnerin Lohengriniin.

Hugo, viimeinen ritari?

Urajärven päärakennuksen salin uuninvarjostimeen on maalattu kohtaus Richard Wagnerin Lohengrinista: tarun sankari astuu maihin puolustaakseen Brabantin Elsaa kaksintaistelussa. Tarinassa kaikki hyvin… vielä tuossa vaiheessa. Ooppera oli valmis ja viimeistelty 1848 ja kantaesitettiin 1850. Wagner itse tosin näki teoksen vasta 11 vuotta myöhemmin, koska oli poliittisista syistä vapaaehtoisessa maanpaossa.

Lohengrin on mitä puhtainta ritariromantiikkaa: tarinassa on neito pulassa, hohtavahaarniskainen ritari häntä puolustamassa, ei aivan turnajaisia mutta kunnon ritariperinteen mukainen kaksintaistelu miekoin, armollinen ruhtinas, hyvän ja pahan vastakkainasettelu, ripaus noituutta ja muodonmuutoksia ja höysteenä sananmukaisesti sadunomaisia eläimiä. Kun kokonaisuuden perustana vielä on Wagnerin uutta luova musiikki, onko siis ihme, että ooppera oli näyttämöiden kestosuosikki aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka, jonka myötä viimeisetkin ritarit kuolivat ja maailma muuttui toiseksi.

Lohengrin saapuu Brabantin Elsan hartaiden rukousten siivittämänä tämän avuksi. Maalaus Urajärven salin uuninvarjostimessa. Kuva: Ella Liljeroos

Toukokuussa 1900 saksalainen seurue esitti Lohengrinia Aleksanterin teatterissa Helsingissä, ja seuraavan kerran suomalaisyleisöllä oli tilaisuus nähdä tämä ooppera keväällä 1905, kun se Robert Kajanuksen johdolla esitettiin Kansallisteatterin näyttämöllä. Wagnerin musiikkiin puhalsi hengen Filharmonisen Seuran Orkesteri ja Elsana esiintyi Aino Ackté, ensimmäisen kerran kotimaisella oopperanäyttämöllä ja samalla yhdessä loistorooleistaan. Emme tiedä varmuudella kummalla kerralla Hugo ja Lilly Lohengriniin tutustuivat, mutta hyvin todennäköistä on, että ainakin jokin vuoden 1905 esityksistä oli Helsingin-matkan ohjelmassa. Olettamuksen puolesta puhuvat edellisen vuoden Wagner-elämykset samoin kuin Aino Acktétta kohtaan tunnettu ihailu. Myös Hugon nimellä varustettu Lohengrinin tekstivihkonen on säilynyt Urajärvellä.

Lohengrinin keskeinen ajatus palautuu antiikin taruun Amorin ja Psykhen rakkaudesta: rakastetulta vaaditaan lupaus olla yrittämättä ottaa selville puolison nimeä tai syntyperää. Rakkaus on sokea, mutta niin on oltava sen perustana olevan luottamuksenkin.

Draaman kannalta tarkasteltuna oopperaa on 1900-luvulla kritisoitu osittain sen lopun takia: Elsa kuolee, Lohengrin palaa yksin kaukaisuuteen – ei siis mikään onnellinen loppu, muutoin kuin tarinan historiallisten puitteiden osalta: ritarien maailmassa Lohengrinin loppu ei ehkä ole muuta kuin asiaankuuluva – oikeus toteutuu ja Brabantin herttuakunta saa laillisen hallitsijansa. Rakkaustarinan osalta lopetus on johdonmukainen. Romantiikka on alistettu väistämättömälle realismille.

Naispääosan tasolla Brabantin Elsassa ja Lentävän hollantilaisen Sentassa voi nähdä rinnakkaisia piirteitä. Siinä missä Lentävä hollantilainen on 1900-luvun lopussa joskus tulkittu psykoanalyyttisessä valossa mieleltään epätasapainoisen Sentan ”sairaskertomuksena”, voidaan samantapaista näkökulmaa soveltaa myös Elsaan: kumpikin rakastaa miestä, jota ei ole tavannut, Senta Hollantilaista, Elsa rukouksen voimalla (ja siksi ehkä Sentaa henkistyneemmin?) unessa näkemäänsä ritaria.

Aatelismiehenä Hugo von Heideman kuului ritaristoon tässä sanan myöhäisessä merkityksessä, joten kuka tietää miten hän näki ritarillisuuden ja keskiaikaiset ritari-ihanteet. Urajärven vanhan puolen salin oven yläpuolelle on asetettu rautaiset taistelukäsineet, ristikkäiset miekat ja kaksi kilpeä – ei tosin antiikkisia sellaisia, vaan Husqvarnan tehtaiden tuotantoa vuodelta 1913 – ehkä ajassa kauemmas taaksepäin viittavana merkkinä, johdattelemaan saliin koottujen, Suomen sotaan ja siihen osallistuneiden von Heideman-suvun jäsenten muistojen pariin.

Olipa syynä keskiaikaisen saksalaisen ritariromantiikan jälkikaiku tai Wagnerin musiikin tenho, Lohengrinista selvästi muodostui yksi Hugon Wagner-suosikeista, päätellen siihen liittyvistä muistoista Urajärvellä. Hugo kuoli 1915, ensimmäisen maailmansodan aikana – yksi viimeisistä ritareista.

Teksti: Jouni Kuurne

Julkaistu ensimmäisen kerran 15.6.2012 "Urajärven kulttuuripuisto" -blogissa

Julkaistu myös vuonna 2013 julkaistussa teoksessa "Urajärveltä maailmalle: muistoja meiltä ja muualta: Jouni Kuurneen Urajärvi -blogiartikkelit

"350 vuotta Heidemanien tarinaa"         osa 4

Suomen kansallismuseon intendentti Jouni Kuurne antoi ystävällisesti Urajärven kartanon ystäville käyttöönsä Urajärven kartanoon liittyviä blogitekstejään. Tämän tekstin aiheena on kartanon joutsen. 

Joutsen

Urajärvellä joutsen on kesäisin varma vieras kartanon viereisessä lahdenpoukamassa – se nimittäin on kytketty ankkurilla järven pohjaan. Karlsbadista keväällä 1912 ostetun, metallista valetun joutsenen ohella lintuveistoksia on kartanon puistoon hankittu muitakin, huuhkaja (ostettu samasta paikasta 1913) ja kaksi kotimaista kotkaa. Kotkaa yritettiin bongata jo Berliinissä 1904, kuten Lilly 13.7. kertoo: ”Tänä aamuna teimme retken raitiovaunulla Oranienstraßelle metsästäessämme rautaista kotkaa, jonka Hugo halusi niemelleen. Lopulta löysimme paikan, mutta siellä oli vain embleemejä, joten jouduimme palaamaan tyhjin käsin.” Puuttumaan jäänyt rautalintu korvattiin sitten Wilh. Andsténin tehtaan valmistamalla savisella kotkalla. Ensimmäisen innoituksen oman joutsenen hankkimiseen antoivat ehkä useat Euroopan matkoilla puistoissa nähdyt lammet lintuineen.

Joutsenlammet ihastuttivat Hugoa jo vuosikymmen ennen kuin kotijoutsen hankittiin. Hugon selostus Dresdenistä 10.3.1901 saa muutenkin miettimään, alkoiko hän jo tuolloin suunnitella Urajärven puiston uudistamista. Ainakin jotkut Dresdenissä puistossa nähdyt elementit löysivät tiensä myös koti-Suomeen: ”… päivällisen jälkeen lähdimme kävelylle Großer Garteniin. Tämä puistoalue on kaunein jonka olen sillä saralla nähnyt, voin sanoa. Kilometrien pituisia, ikivanhojen lehmusten, kuusien ja sypressien reunustamia puistokäytäviä, siellä täällä joutsenlampi, pieni kahvila, luonnollista kokoa suurempia rintakuvia, pikku patsaita yms.” Kuukautta myöhemmin Roomassa käytiin Pincio-kukkulalla, josta ”paluumatkalla … ohitimme joutsenlammen, jossa ui mustia joutsenia. Nämä ovat ensimmäiset, jotka olen luonnossa nähnyt, kuvia olen kyllä nähnyt, mutta luulin, että ne ovat vain runoilijan ja maalarin mielikuvituksen tuotetta. Mielestäni kyllä omat valkoiset joutsenemme ovat kauniimpia kuin nämä, niin kauniita kuin nämäkin ovat, mutta ne muistuttavat niin täysin surupukuista ihmistä.” Joutsenten näkeminen ilahdutti vielä Nizzassa, ja mustia joutsenia saatiin ihmetellä myös Milanossa viikkoa myöhemmin sekä syyskuussa 1904 Pariisin luonnontieteellisessä puutarhassa.

Antiikin aikana joutsenta pidettiin lintuna, jolle Apollon oli suonut ennustamisen kyvyn. Joutsenen uskottiin näin kykenevän aavistamaan myös oman kuolemansa, jota ennen se sitten lauloi valittavan mutta kauneimman, viimeisen laulunsa – joutsenlaulun. Tätä vertausta käyttivät jo Aiskhylos ja Cicero; todennäköisesti viime mainitun ansiosta vertauskuva tunnettiin keskiajallakin, mutta laajemmin se lienee silti levinnyt vasta 1500-luvun puolivälin jälkeen. 1600-luvulla erityisen suositussa ns. embleemikirjallisuudessa esiintyy sielläkin ajatus joutsenen juuri ennen kuolemaansa laulamasta laulusta – muutoin lintu yhdistettiin esimerkiksi runoilijoihin (taiteiden suojelijan Apollonin tunnuseläimenä), tosiystävyyden puhtauteen (valkoisuus?) tai (arvatenkin kokonsa takia) rohkeuteen. Apollonin tunnuseläimenä joutsenta on myös lainattu musiikin ja muusien tunnukseksi, harvinaisempia sen symboloimia asioita ovat mm. sielun puhtaus, melankolia ja eritoten keskiajalla ”hyvän kuolemisen taito” (joka oli oma taitolajinsa), tässäkin tapauksessa viimeisen, kauneimman laulunsa – tai ehkä ennakoinninlahjansa? – takia.

Mutta totta kai tämäkin juttu pitää saada jollain tavoin käännettyä Wagneriin, sillä niin kovin klassilliset ajatukset kuin edellä mainitut tuskin ovat olleet varsinainen kimmoke joutsenen hankintaan. Joutsen nimittäin yhdistää kaksi suurinta wagneriaanista Graalin ritaria, Parsifalin ja Lohengrinin. Joutsen on Graalin ritareiden uskollinen, suotuisana enteenä pitämä lintu, ja Parsifal saakin siksi satikutia ammuttuaan joutsenen lennosta Graalin linnan lähistöllä vain osoittaakseen taituruuttaan jousen käytössä. Ja joutsen vetää venettä, jolla Lohengrin saapuu Brabantin Elsan luo – kuten Urajärven uuninvarjostimen maalauksessa.

Elsa joutsenen vetämässä veneessä. Tuntemattoman kuva, noin 1912.

Jotakin melankolista on Urajärven lahdella tuntemattomana ajankohtana – mahdollisesti vuosisata sitten, kesällä 1912 – otetussa valokuvassa, jossa von Heidemanien ruotsalainen ystävä Elsa af Klinteberg on kuvattu Hugon joutsenen peilityynellä järvellä vetämässä veneessä: vaikka emme varmasti tiedäkään, oletettavasti kyse ei ole yrityksestä esittää Lohengrinia omin voimin, vaan tavallaan erilaisten mielikuvien, mielleyhtymien ja fantasioiden roolileikistä, kuten nykyään sanottaisiin. Millainen olikaan se mennyt maailma, jossa tällaisia kadonneita haavekuvia oli mahdollisuus toteuttaa ja ennen kaikkea – jossa ne olivat osa arkipäivää?

Teksti: Jouni Kuurne

Julkaistu ensimmäisen kerran 1.8.2012. "Urajärven kulttuuripuisto" -blogissa

Julkaistu myös vuonna 2013 julkaistussa teoksessa "Urajärveltä maailmalle: muistoja meiltä ja muualta: Jouni Kuurneen Urajärvi -blogiartikkelit

 ”350 vuotta Heidemanien tarinaa”             Osa 3

Alkavaa kautta vietetään kartanomuseossamme merkkivuotena, sillä tänä vuonna tulee

kuluneeksi 350 vuotta siitä, kun kartano siirtyi (von) Heideman-suvun haltuun. Aihe tulee

olemaan kauden aikana esillä monipuolisesti sekä täällä blogissamme että muussa

yhdistyksen toiminnassa. Tarjotaanpa tällä kertaa hieman historian kertausta ja

kurkistuksia museokautemme tarjontaan:

Urajärven kartano muodostui 1653 ja sen ensimmäinen isäntä oli baltiansaksalainen

luutnantti Berent Möller, joka jo muutamaa vuotta aiemmin oli saanut kartanon muhkeat

tilukset lahjoituksena kuningatar Kristiinalta, suurvalta-Ruotsin silloiselta hallitsijalta. Möller

kuitenkin myi nämä tiluksensa – runsaat 10 000 ha – vuonna 1672 langolleen Jürgen

Heidemanille ja kartano oli Heidemanien hallussa aina vuoteen 1917, jolloin suvun

suomalaisen haaran viimeinen edustaja Lilly von Heideman menehtyi.

Itse asiassa kartanon omistajuuden siirtymisestä Mölleriltä Heidemaneille on hieman

ristiriitaisia tietoja - joidenkin lähteiden mukaan se olisi tapahtunut vasta 1673. Heidemanit

itse kuitenkin katsoivat saaneensa kartanon haltuunsa jo 1672, mistä on todisteena

muistokivi kartanon puistossa. Näin ollen on hyvin perusteltua, että tätä kauaskantoista

tapahtumaa ja siitä alkanutta pitkää Heidemanien aikakautta muistetaan kartanomuseolla

korostetusti juuri tänä vuonna.

Teema monipuolisesti esillä

Eri vuosisadoilla eläneisiin Heidemaneihin pääsee kesän kuluessa tutustumaan esimerkiksi

Asikkalan kirjastolle järjestetyssä vitriininäyttelyssä, joka on esillä heinäkuun loppuun asti.

Suvun jäseniä ja suvun historiaa esitellään myös tässä juhlavuoden blogikirjoitussarjassa ja

yhdistyksemme some-kanavilla. Teema tulee niin ikään näkymään kesän tapahtumissa ja

merkkivuoden kunniaksi museopuotiinkin on saatu myyntiin uusia Heideman-aiheisia

tuotteita: magneetteja, paperinukkeja ja muistipelejä.

Työpajoja, musiikkia, markkinoita – ja kummituksia

Kartanomuseon ohjelmatarjonta on tänäkin kesänä runsasta ja monipuolista. Perinteeksi

muodostunut Lasten kartanopäivä ehdittiin jo järjestää ja sateisesta säästä huolimatta se

sujui hyvin ja oli taas kerran kovin suosittu. Aivan pian järjestämme sarjakuvatyöpajan ja

heti perään osallistumme Päijät-Hämeen museoviikkoon toisella työpajalla, jossa laaditaan

kartanoaiheisia pelejä. Heinäkuussa järjestetään museolla myös barokkimusiikkikonsertti

Urajärven kylän Kesäpäivämarkkinoiden yhteydessä. Elokuussa valtakunnallisena Avoimet

puutarhat -päivänä museo esittelee kartanon puutarhaa ja puistoa. Elokuussa alkavat myös

museon suositut kummitusopastukset, jotka huipentuvat pyhäinpäivän öiseen

kummituskävelyyn. Syyskuun alussa järjestetään kartanon alueella syysmarkkinat ja joulun

alla joulumarkkinat.

Toivotamme kartanon vieraat lämpimästi tervetulleiksi museoomme ja tapahtumiimme

tutustumaan Heideman-suvun elinpiiriin ja historiaan!

Teksti: Tiina Saarijärvi

”350 vuotta Heidemanien tarinaa” Osa 2

Kartanomuseomme viettää merkkivuotta, sillä tänä vuonna tulee kuluneeksi

350 vuotta siitä, kun Urajärven kartano siirtyi pitkäaikaisen omistajasukunsa

Heidemanien/ von Heidemanien haltuun. Koska Asikkalan kunta viettää paraikaa

vesistöaiheista ympäristövuotta, niin tutkaillaanpa tällä kertaa, millainen merkitys

Urajärvellä on ollut Heidemanien ja koko kylän elämässä:

ELÄMÄÄ URAJÄRVEN RANTAMILLA

Suomalaisen kartanokirjallisuuden perusteoksiin kuuluva Hämäläisiä kartanoita ja suurtiloja (1946)

kuvailee lähes runollisesti, miten Urajärven kartano kohoaa laajan puistoalueen keskellä peltojen

takana kimmeltävän kirkasvetisen Urajärven etelärannalla. Kartanon sijainti veden äärellä onkin

kautta aikojen lyönyt vahvan leiman kartanon ja koko kartanokylän elämään.

Alun perin Urajärven kartanon päärakennus sijaitsi kylän peltoaukean pohjoisosassa kauempana

järvestä, mutta jo 1680-luvulla kartano siirrettiin nykyiselle paikalleen Urajärveen työntyvälle niemelle.

Ennen nykyistä, 1800-luvun alussa rakennettua päärakennusta niemenkärjessä seisoi aiempi

päärakennus, joka kuitenkin rappeutui. Nykyinen päärakennus on rakennettu hyvin poikkeuksellisesti

siten, että pääsisäänkäynti on tulosuunnasta katsottuna rakennuksen takapuolella – järven puolella.

Ilmeisesti kaunista järvinäkymää pidettiin niin suuressa arvossa, että se haluttiin hetimiten esitellä

kartanon vierailijoille!

Kalamiesten apaja

Koko kartanon olemassaolon ajan järven läheisyydellä on ollut muutakin kuin maisemallista merkitystä.

Erityisen tärkeä Urajärvi on ollut kalastusapajana, josta on saatu maukasta särvintä niin kartanonväen

kuin kyläläisten ruokapöytään. Aikoinaan useimmilla kylän taloilla oli nuotta tai puolinuotta, toisilla

myös verkkoja, mertoja ja katiskoja. Ahvenia, haukia, särkiä ja muikkuja saatiin toisinaan niin paljon,

että niitä riitti myös kaupunkiin vietäväksi. Etenkin syksyisin kalansaalis oli runsasta. Saattoipa

nuottakunta joskus saada niin suuren saaliin, että se oli haettava rannasta hevosella.

Kalanpyydyksiä säilytettiin ja kuivattiin kartanon lähettyvillä Äijälahden poukamassa, missä oli ollut

kylän satama ja veneiden säilytyspaikka kyläyhteisön alkuvaiheista asti. Äijälahden rantahiekassa

makasikin aikoinaan sadoittain tuohesta ja männyn kuoresta tehtyjä verkon kannatuskohoja sekä

tuohipäällysteisiä verkon kiveksiä eli verkon painokiviä. 

Kylän tunnetuimpia kalamiehiä 1800-1900-luvun vaihteessa oli Markku Forsman, suutari varsinaiselta

ammatiltaan. Keväisin ja kesäisin hän vietti suurimman osan ajastaan Urajärven saarissa tai niemissä,

mieluiten yksinään. Yöt hän vietti nuotiolla tai rakovalkean ääressä ja päivät hän kalasteli etupäässä

järven syviltä luodoilta ja syvien kaislikkojen rinteiltä, mistä sai suuria ahvenia. Toisinaan meni useita

päiviä, ettei Markulla ollut mitään muuta ruokaa kuin kalaa. Kun sattui oikein hyvä kalaonni, Markku vei

saaliinsa kartanoon.

Pyykkäystä rannalla ja avannolla

Äijälahti rajoittui Kankurinkiveen, joka oli suurikokoinen kivi aivan rannan läheisyydessä. Siinä oli

aikoinaan kyläläisten yhteinen pyykinpesupaikka. Jo keväällä aikaisin Kankurin kiven luokse kannettiin

suuri pyykkipata, toisinaan kaksikin. Kylän naiset iloitsivat kovin, kun pääsivät rannalle pyykkiä

pesemään, sillä pyykin peseminen oli talvisin varsin hankalaa ja useille perheille pyykkiä oli siksi

kasautunut talven aikana runsaasti. Etenkin mökkiläisillä oli vesi talvisin vähissä, sitä piti hakea kaukaa,

kuljettaa hevosilla tai kantaa saaveilla tai jopa sulattaa lumesta. Talvisin pyykki piti ensin pestä mökin

nurkassa tai hatarassa kodassa, missä lämmitettiin karjalle vesiä, ja sen jälkeen virutella avannossa.

Pyykkitiinu täynnään  valmiiksi keitettyä ja tapparoilla hakattua pyykkiä tuotiin avannon viereen ja siinä

avannon reunalla naiset kumarrellen viruttivat pyykit irti lipeästä.  Kovalla pakkasella ja ehkä vielä

vinhan tuulen raivotessa tämä oli ankarimpia naisten töitä. Kuinka ihanaa olikaan taas talven jälkeen

pestä pyykki järven rannassa ja saada se kuivaksikin vielä samana päivänä!

Vesille venosen mieli

Urajärvellä ja siihen yhteydessä olevalla Säynätjärvellä ei käytetty aikoinaan muita kulkuneuvoja kuin

soutuveneitä. Veneitä säilytettiin pitkään Äijälahdessa, joka olikin ahdettu niitä aivan täyteen. Veneet oli

vedetty koivujen ja rantaleppien väliin ja olivat harvoin lukittuja - airot vain nostettiin jonnekin

pensaikkoon, lähinnä lapsilta piiloon.

Vähitellen niin veneenpito kuin pyykinpesupaikkakin siirtyi Huhtaisiin, minne sijoittui myös kylän

yhteinen pellavien ja hamppujen lyötyslauta. Uuden kylänrannan etuna oli, että sinne pääsi kesälläkin

hevosella. Huhtaistenrannasta kehittyi myös kylän yhteinen uimapaikka.  

Jossain vaiheessa sekä uimaranta että pyykinpesupaikka siirtyivät Säynätjärvelle. Siellä oli kallioinen ja

syvempi ranta. Nykypäivänä kuitenkin Huhtaranta ja sen kupeessa oleva Talassaari toimii jälleen kylän

yhteisenä venevalkamana ja uimapaikkana. Talassaaressa oli vielä lähelle 1950-lukua neljä nuottatalasta.

Jos kyläläisten veneet oli tarkoitettu ensisijaisesti kalastukseen ja muuhun hyötykäyttöön, niin kartanon

veneillä saatettiin soudella myös ihan huvikseen. Nuorten ja vähän vanhempienkin kesävieraiden kanssa

soudettiin vaikkapa kartanon lähellä olevaan Vitilän saareen kahvipannu ja muut nautintoaineet mukana.

Siellä nautittiin kesän ja luonnon kauneudesta. Kartanon herrasväellä oli siro haapapuinen, valkoiseksi

maalattu soutuvene.

Vene kartanon rannassa 1954. Kuva: Lusto – Suomen metsämuseo/ Erkki Laitakarin kok. 

Laidunmaista maisemapuistoksi 

Urajärven kartanon viimeisten aatelisten omistajien Hugo ja Lilly von Heidemanin aikana 1900-luvun

alussa kartanon rantamaisemiin, joita aiemmin oli käytetty laitumina, kehkeytyi ns. maisemapuisto.

Sisarusten ulkomaanmatkoilta saamilla innoitteilla ja 1800-luvun lopun yleisillä tyyli-ihanteilla oli

ilmeinen vaikutus puiston muotoutumiseen. Maisemapuistoa pidetään varsinkin Hugo von Heidemanin

luomuksena. Voimavaroja vaativille töille saatiin rahalliset edellytykset, kun sisarukset perivät Sysmän

rikkaimpiin miehiin kuuluneen velipuolensa Frans von Heidemanin tämän kuoltua vuonna 1896. 

Tärkeintä maisemapuiston rakentamisessa yleisesti, ja niin myös Urajärvellä, oli luoda miellyttävät

puitteet maiseman ihailuun. Maastoa myötäilevien puistokäytävien tehtävänä oli johdatella kulkijaa

tunnelmasta toiseen, kauniiden näkymien, näköalapaikkojen ja luonnon erikoisuuksien äärelle sekä

varjoisille levähdyspaikoille koriste-esineineen ja rakennelmineen. Muistokivet, perhehauta, erilaiset

antiikkiaiheiset koriste-esineet, suihkulähde, oleskelupaikat kalusteineen, sillat jne. olivat etappeja

puistopromenadin varrella ja viittasivat maisemapuutarhataiteen tärkeisiin teemoihin.

 

Sunnuntaisin ja kesäiltoina herrasväki istui päärakennuksen isolla rapulla, josta on suora näköyhteys

järvelle. Erittäin kauniina kesäiltoina istuttiin aivan veden äärellä, kartanonniemen kärjessä olevan

pöydän ympärillä. Suosittua oli myös vaeltaa rantaan raivattua, kivien reunustamaa hiekkakäytävää

kauemmas puistoon, kahden lahdelman väliseen Muistojen niemeen, jossa olevan pöydän ympärillä

nautittiin eväitä ja seurusteltiin. Puiston polut ja rakenteet ovat yhä näkyvissä ja käytössä, tosin polut

kovin metsittyneinä ja paikoin vaikeakulkuisina. 

Kuva: Christian Liljeroos

Matkailijoita ja mökkiläisiä

Hugo ja Lilly von Heidemanin aikakauden jälkeen elämä kartanon ja koko Urajärven rannoilla muuttui

ratkaisevasti ja peruuttamattomasti. Kartano siirtyi ensin Suomen muinaismuistoyhdistyksen

omistukseen ja myöhemmin 1980-luvulla Museoviraston haltuun. Vuonna 1928 kartanolla avattiin sekä

museo että taiteilijoiden kesäkoti Heidemanien testamenttitoiveen mukaisesti. Kartanolla vierailikin

kesäisin niin tutkijoita, matkailijoita kuin eri alojen taiteilijoita. Suomen Autoliitto piti 1950-luvulla

kartanolla retkeilymajaa ja kahvilaa, mikä osaltaan lisäsi matkailijoiden virtaa. Saman vuosikymmenen

lopulla kartanon alueelle kunnostettiin ja rakennettiin tiloja Helsingin yliopiston käyttöön ja tämän

muutoksen myötä Urajärven rantamaisemiin saapui yhä enemmän yliopistoväkeä työskentelemään ja

lomailemaan. 

Samanaikaisesti Urajärven muille rannoille ja saariin alkoi syntyä huvila- ja mökkiasutusta. Urajärvellä

varttunut Jussi Tuominen pani huolestuneena merkille tämän kehityksen vieraillessaan kotikylässään

kesällä 1955:  ”-- katselin kartanon vastaista Pohjankorven rantaa. Sinne oli kasvanut mökki mökin

viereen. Kauneimmat saaret kuten Sileeninkiven niemikin oli jo asutettu. Järvellä liikkuu moottori- ja

purjeveneitä todistuksena suuren maailman läheisyydestä ja Urajärven valtausvaaroista.”

Urajärvellä on tänä päivänä varsin tiheä kesäasutus ja soutuveneiden rinnalla järvellä liikkuu paljon

moottoriveneitä, joille kuitenkin on asetettu nopeusrajoitus.

Suojelun piiriin

Kirkas ja karu, lähdepohjainen Urajärvi pääsi kokonaisuudessaan suojelun piiriin yhtenä

Natura 2000-ohjelman kohteena. Lievästi emäksisenä se tarjoaa kasvupaikan poikkeuksellisen rikkaalle

ja monipuoliselle vesikasvillisuudelle. Lajimäärä on lähes 40 ja lajistoon kuuluu sekä

niukkaravinteisuutta että runsasravinteisuutta ilmentäviä lajeja. Urajärvi on yksi harvoista

hentonäkinruohon ja notkeanäkinruohon kasvupaikoista maassamme. Molemmat lajit ovat

rauhoitettuja koko maassa ja ovat herkkiä vesien rehevöitymiselle ja veden laadun muutoksille. 

Natura-alueeseen sisältyy myös pieni kuivanmaan alue, ns. tervaleppäkorpi,  joka sijaitsee

kartanonpuistossa suihkulähteen poukaman tuntumassa. Kohde on erityisen arvokas monien

sammallajien elinympäristönä, sillä läheiseltä lähteeltä laskeva kostea tihkuvetinen juotti samoin kuin

lehtipuiden maahan jääneet lahoavat rungot ja kannot luovat hyvät edellytykset sammallajeille. Alueelta

löytyy kaksikin uhanalaista lajia: Korpihohtosammal (Herzogiella turfacea) ja

Lepikkolaakasammal (Plagiothecium latebricola). Harmillisesti alue on päässyt rehevöitymään ja sinne

on levinnyt jättipalsamikasvustoa. Rehevöityminen on vaivannut myös itse poukamaa, jota on jouduttu

pitämään avoimena ruoppaamalla.

Järvi ja rantamaisema tutuksi 

Urajärven kartanon ystävät ry järjestää useita opastuksia ja aktiviteetteja, joilla pääsee tutustumaan

kartanon nimikkojärveen ja sen ympäristöön.  Tarjolla on erilaisia puistoretkiä, kyläkierros,

vesibiologian työpaja ja soutelua. Näitä opastuksia ja aktiviteetteja järjestetään pääsääntöisesti tilauksesta

ryhmille, mutta jonkin verran myös tapahtumien yhteydessä. Ryhmän ei tarvitse olla suuri – kuka tahansa

voi kerätä kimpan kasaan perheenjäsenistä, ystävistä tai työtovereista. Sitten vain rohkeasti yhteyttä

kartanon museoon!

Lahtelaisia koululaisia vesibiologian työpajassa. Kuva: Sauli Aaltola.

Teksti: Tiina Saarijärvi

Kuvat: Tiina Saarijärvi, ellei kuvan yhteydessä toisin mainita

Lähteet:

Urajärven kartanon opaskirja

Jussi Tuomisen muistelmat

Urajärven kartanon maisemanhoitosuunnitelma/ Museovirasto

 

”350 vuotta Heidemanien tarinaa”

Kartanomuseomme viettää merkkivuotta, sillä tänä vuonna tulee kuluneeksi 350 vuotta siitä, kun Urajärven kartano siirtyi pitkäaikaisen omistajasukunsa Heidemanien/ von Heidemanien haltuun. Kartano säilyi saman suvun hallussa peräti 245 vuotta - aina vuoteen 1917 saakka – jolloin suvun suomalaisen haaran viimeinen jäsen neiti Lilly von Heideman menehtyi.

Kerrataanpa merkkivuoden kunniaksi kartanon – ja samalla omistajasuvun – vaiheet:

1649 Ruotsin hallitsija kuningatar Kristiina lahjoitti armeijansa baltiansaksalaiselle luutnantille Berent Möllerille viisi autiotilaa, joiden yhteispinta-alaksi mainittiin kuusi manttaalia eli runsaat 10 000 hehtaaria.

1653 em. lahjoitustilat yhdistettiin Urajärven kartanoksi ja Möller otti maat viljelykseen. Kartano oli säteritila eli se nautti verovapautta.

1672 Möller myi kartanon langolleen everstiluutnantti Jürgen Heidemanille. Joidenkin lähteiden mukaan kauppa tosin toteutui vasta 1673.

1683 kartano otettiin yleisen tavan mukaan kruunun haltuun Jürgen Heidemanin kuoltua. Tilukset palautettiin sittemmin hänen leskelleen Elisabet von Tiesenhausenille.

1691 lahjoitus Elisabet von Tiesenhausenille peruutettiin uudelleen.  

1693 valmistui uusi päärakennus nykyiselle paikalle aiemman, kylän peltoaukean pohjoisosassa sijainneen ja 1680-luvun puolivälissä sattuneessa tulipalossa tuhoutuneen päärakennuksen tilalle.

1696 kartanosta erotettiin Niemelä- eli Hovila-niminen säteriratsutila, joka oli Elisabet von Tiesenhausenin perikunnan omistuksessa 1780-luvulle saakka.

1700-luvulla Urajärvellä oli näin ollen sekä säterikartano että erillinen kruunun rustholli, joita kumpaakin Heidemanien suku hallinnoi. Myös läheinen Pilkanmaan kartano oli Heidemanien omistuksessa.

1797 Jürgen Heidemanin pojanpoika, maatalousneuvos Georg Henrik Heideman (1763-1820) osti Hovila/Niemelän tilan eli Urajärven kartanon perintötilakseen ja muutti sinne asumaan nuorikkonsa Sofia Helena o.s. Jandolinin kanssa.

1806 kaadettiin hirret  uutta päärakennusta varten, joka rakennettiin aiemman, jo rappeutuneen tilalle. 

1800-luvulla  Georg Henrik Heidemanin kuoltua kartanon omisti hänen poikansa, luutnantti Axel Fredrik von Heideman (1803-1867), joka erosi sotapalveluksesta  ja muutti Ruotsista Suomeen 1829.  Tällä vuosisadalla rakennettiin suurin osa pihapiirin rakennuksista.

1830 Axel avioitui  Sysmän Rantalan kartanosta kotoisin olevan nuoren ja kauniin Sofia Lovisa Heintziuksen (1815-1850) kanssa.

1839 paikkeilla Axel ja Sofia muuttivat kahden pienen poikansa kanssa Urajärven kartanoon. Kartanon päärakennusta jatkettiin ja rakennus korotettiin kaksikerroksiseksi.

1845 Axel lähetti mieleltään sairastuneen Sofian Helsinkiin Lapinlahden mielisairaalaan tutkittavaksi ja hoidettavaksi. Sofia palasi Urajärvelle vuoden päästä lääkäreiden todettua hänet parantumattomasti sairaaksi. 

1847 Axelin ja Sofian nuorempi poika Carl menehtyi punatautiin.

1848 Axelille myönnettiin avioero Sofiasta tämän mielenvikaisuuden perusteella , mutta Axel velvoitettiin huolehtimaan vaimostaan tämän loppuelämän ajan. Muutamaa kuukautta myöhemmin samana vuonna Axel avioitui talousmamsellinsa Fredrika Johanna Cedonia Beckerin (1814-1892) kanssa.

1849 Axel ja Fredrika saivat tyttären, jolle annettiin nimeksi Axelia Fredrika Amalia ja jota kutsuttiin Lillyksi.

1850  Sofia kuoli. Tarinan mukaan hän menehtyi tapaturmaisesti sivurakennuksen jyrkissä portaissa paettuaan yliskamarista, minne hänet oli oman turvallisuutensa vuoksi suljettu lukkojen taa.

1851 Lilly sai pikkuveljen, jolle annettiin nimeksi Hugo Oskar Alexander Magnus.

1867 Hugon ja Lillyn isä Axel kuoli. Hänet haudattiin sukuhautaan Asikkalan kirkolle. Hugosta tuli kartanon uusi isäntä.

1892 Hugon ja Lillyn äiti Fredrika kuoli.  Myös hänet haudattiin Asikkalan kirkolle, mutta siirrettiin myöhemmin kartanon puistoon pystytetyn muistomerkin alle. Naimattomat ja lapsettomat sisarukset Hugo ja Lilly jäivät kahden kesken huolehtimaan Urajärven kartanosta.

1896 Hugon ja Lillyn velipuoli, Axelin ja Sofian esikoinen Frans kuoli naimattomana ja lapsettomana,  jättäen Hugolle perinnöksi äitinsä Sofian vauraan sukutilan Rantalan. Hugo rikastui myymällä Rantalan maat osina ja käytti varat Urajärven kartanon kehittämiseen, mutta myös matkusteluun.

1909 kartanon päärakennuksessa tehtiin muutostöitä: Keittiö siirrettiin nykyiselle paikalleen ja sen yhteyteen rakennettiin oma sisäänkäynti pienen eteisen kautta. Keittiön viereinen kylmä ruokavarasto muutettiin palvelijan asuinhuoneeksi. Entinen keittiö muutettiin Hugo-isännän huoneeksi ja vanhan keittiön porstua hänen makuualkovikseen. Hugon entinen huone salin takana muutettiin vierashuoneeksi.

1901 - 1914 Hugo ja Lilly tekivät perintörahoillaan lukuisia matkoja Saksaan, Italiaan, Etelä-Ranskaan, Alpeille, Pariisiin, Norjaan, Itävalta-Unkariin  ja jopa Euroopan ulkopuolelle Egyptiin, mistä palasivat kotiin Jerusalemin, Konstantinopolin ja Ateenan kautta.

1915 uudenvuodenaattona Hugo von Heideman, kartanon viimeinen aatelinen isäntä,  kuoli Kauniaisten kylpylässä. Lilly von Heideman päätti myydä kartanon Suomen muinaismuistoyhdistykselle, jolle lahjoitti varat kauppaa  varten.

1917 Urajärven kartanon myynti Suomen muinaismuistoyhdistykselle sinetöitiin kauppakirjalla. Pian sen jälkeen, syyskuun lopussa, kartanon viimeinen aatelinen omistaja Lilly von Heideman kuoli. 

von Heidemanien asennuttama laatta vuodelta 1912. Laatta löytyy kartanon puistosta ja kertoo suvun omistaneen kartanon maita 240 vuotta. Taustalla näkyy von Heidemanien sukuhauta.