Museomme juhlavuoden kunniaksi julkaisemme sarjan kirjoituksia, joissa ihmiset jakavat muistojaan ja kokemuksiaan museolta.
Vanhempani ostivat
tontin kyläläiseltä Kempin perheeltä Urajärven itärannalta, nykyisen
Kiiskinlammintien varrelta vuonna 1959 ja rakensivat sinne meille kesämökin ja
saunan. Olen ollut kesäurajärveläinen nyt lähes kuusikymmentä vuotta
pikkutytöstä näihin
päiviin -
toivottavasti vielä lukuisia kesiä eteenpäinkin! Yhtään kesää en ole ollut
Urajärvettä, ja tavaksi tuli vierailla Kartanomuseolla lähes vuosittain, kun se
vain on ollut auki. Vieroitusoireita tuli, kun museo oli restauroinnin vuoksi
kiinni useamman kesän - onneksi piha-alue ja puisto ja kartanon rannat olivat
vapaasti saavutettavissa.
Kartanoon ja kartanomuseoon minulla liittyy siis paljon muistoja, jotka
jakaisin kolmeen ryhmään:
1. Vilkas, eläväinen kartano kylän keskellä 2. Kartanomuseo puistoineen 3. Mystinen
kartano.
1. Vilkas, eläväinen
kartano kylän keskellä
Kun olin lapsi, kartanolla oli vilkasta elämää. Itse kartanon
päärakennuksessa asui vielä kunnioitusta herättävä, iäkäs Simolinin
pariskunta, Helsingin yliopiston varastokirjasto tutkija-asuntoineen oli
kovassa käytössä - osa kirjastosta oli myös entisessä isossa kivinavetassa,
jonka toisessa päässä myös asuttiin. Matkailumajassa asui kesäisin
täysihoidossa lomalaisia, mm. eräs meidänkin tuttavaperheemme useana kesänä. He
ruokailivat nykyisen kahvilan tiloissa. Muistan miten sinne sisään mennessä
hyvän ruoan tuoksun lisäksi nenään tuli sikarin haju - ei se hullummalta
tuntunut sekään silloin... Täysihoidossa olivat varmaan myös
”stipenditaiteilijat”, joita von Heidemanien testamentin mukaisesti kartanolla
myös asui. Isäni noteerasi erityisesti kirjailija Matti Kurjensaaren. Minä
tapasin paljon myöhemmin siellä näyttelijäkollegoitani, mm. Kaija Pakarisen.
Metsätie (Kiiskinlammintie) ei ollut mitenkään hyväkuntoinen - eikä
ulottunut kaikille mökeille asti ja sen varrella laidunsi maatalojen lehmiä
veräjien erottamana, joten me mökkiläiset liikennöimme paljon veneillä kartanon
kautta kylälle kauppaan ja hakemaan maitotonkkien kanssa uutta lämmintä, ihanan
rasvaista maitoa suoraan maataloista (perheeni tottakai Kempeiltä). Huh sitä
helteistä kartanon tietä! Onneksi matkan varrella oli marjapensaita, josta me
lapset syötiin epäröimättä, kun ne nyt eivät olleet suoraan kenenkään pihassa,
vaan tien varrella. Kartanon PIHAn marjapensaat jätettiin rauhaan! Myöhemmin
(olikohan 80-90- luvulla?) kartanolle asti tuli kauppa-auto, jossa joskus
käytiin vaikkakin kylän oma Markkasen kauppa oli meille elintärkeä.
Nykyään kartanon elämää vilkastuttavat erilaiset tapahtumat: Urajärven Kesäpäivä,
konsertit ja tietysti Kartanoteatteri. Aiemmilta ajoilta muistan yhden oikein
suuren tapahtuman, Urajärven Nuorisoseuran Kesäjuhlan 29.6.1969. Päivä oli
aurinkoinen ja kartanon piha täynnä ihmisiä, niin kyläläisiä kuin meitä
kesäasukkaitakin seuraamassa Kartanon päärakennuksen terassilla esitettävää
huvinäytelmää, jonka oli ohjannut Nuorisoseuran puheenjohtaja, kauppias Pekka
Markkanen ja rooleissa muut aktiiviset nuorisoseuralaiset (mm. kaunis Margit
Aaltonen (joka puhelimessa aina esittäytyi ”kaupan neitinä” - siis oikeassa
Markkasen kaupassa). Pekka Markkanen kantoi vastuunsa esityksestä
konkreettisesti: hän makasi penkin alla terassin kaiteen takana valmiina
kuiskaamaan repliikin, jos tarve tulisi!
2. Kartanomuseo
puistoineen
60-luvulla museokierroksilla pääsimme surutta kaikkiin tiloihin, esim.
Hugo-herran makuualkovia myöten. Erikoista oli, että Hugolla oli tavallaan
kaksi huonetta: tämän tumman työhuone+alkovin lisäksi myös huone, joka nykyään
esitellään vierashuoneena. Pääsimme myös aina käymään Valkoisen rouvan
kamarissa vanhan päärakennuksen (niin sitä silloin kutsuttiin) yläkerrassa.
Varhaiset oppaat kertoivat, että kummituskamarin oven eteen vedettiin aina
lipasto esteeksi, ettei Sofia päässyt itsekseen ulos - mutta kerran se unohtui
ja seuraukset tiedämme... Silloin oppaat myös kertoivat, että Sofian nuorempi
poika kuoli hukkumalla. Nythän se tieto on kumottu kirkonkirjoihin vedoten.
Muistaakseni 60-70 -luvuilla museon oppaat vaihtuivat usein, joukossa
monesti nuoria, ehkä opiskelijoita. Kun kävimme museolla vuodesta toiseen,
alkoi mieleen tulla uusia kysymyksiä ja tarkennuksia, joita oppaalta kysyimme.
Kerran esitimme kysymyksen, jolloin opas vaikeni, tuijotti hetken eteensä ja
aloitti selostuksensa kyseisen huoneen kohdalta alusta uudelleen. Ei ole oppaan
työkään helppoa, mutta rutinoituneempi olisi varmaan sanonut, ettei juuri nyt
tiedä tätä asiaa tai aikoisi selvittää asian myöhemmin.
Mutta tuleehan teatterissakin näyttelijöille joskus ns. bläkäreitä...
Vanha talo (Muistojen hiljainen koti) suljettiin joskus - olisiko ollut
70-luvulla - korjausta varten, koska talon olivat vallanneet tupajumit. Talo
kokonaan vai katto puhdistettiin ötököistä ja korjattiin, ja museovieraat
pääsivät taas katsomaan kummituskamaria, asehuonetta, matalaa salia ja
palvelusväen huonetta työvälineineen ja huikeine yhdestä puusta tehtyine
ruokapöytineen.
2000-luvulle(ko?) asti puutarha, puisto ja Hugo-herran polku sekä Walhalla
olivat melko villissä/ rehevässä kunnossa, mutta veistoksia ja eläinpatsaita oli
runsaasti yllättämässä kävelijää siellä täällä. Mielikuvitus lähti liikkeelle,
kun suurensuuret monihaaraiset puut vielä humisivat kovassa tuulessa. Tonttula
oli aina jännittävä paikka, eikä näitä puutarha/vuoritonttuja aikaisempina
vuosikymmeninä nähnytkään Suomessa kai melkein missään muualla. Nykyään puisto
on niin kaunis ja hoidettu, varmasti Lillyn ja Hugon ajatusten ja ajan
mukainen.
Veneilevät mökkiläiset toivat veneensä enimmäkseen Joutsenlahden rantaan,
ja matalan rannan takia veneestä nousu oli haastavaa, kun kaikki tiesimme
rantahiekassa asustavista iilimadoista - näinkin niitä, mutteivät ne ainakaan
minuun onnistuneet iskemään kiinni!
Pikkusaaren eli Vitilän kerrottiin kuuluneen Kartanolle. Tarina (joku
oppaista?) kertoi, että alunperin se ei ollutkaan saari vaan luoto, jonka
päälle kartanolaiset kuljetuttivat maa-ainetta, jotta siitä kasvoi saari.
Todistus tästä olisi se, että saaressa kasvaa (tai kasvoi - nythän se on aika
lahonnut ja retkeilijöiden polttama...) niin montaa eri puulajia. Lapsena
siellä käytiin - ja nähtiin taas tonttuja! Välillä saareen oli
maihinnousukieltokin.
3. Mystinen kartano
Urajärven Kartanolla kummittelee. Näin on kerrottu aina.
Eräs varhaisista museo-oppaista kertoi, että 50-60 -luvulla kaksi
heinolalaista opiskelijapoikaa halusi osoittaa, ettei mitään kummitusta tai
aavetta ole. He pyysivät luvan yöpyä kummitushuoneessa, ja saivat luvan.
Puolilta öin kamarin rukki alkoi pyöriä itsekseen kummankaan pojista siihen
koskematta. Pojat poistuivat paikalta niin pian kuin pystyivät...
Mökkiläisissä oli runsaasti tanssi-ikäistä nuorisoa 60-luvun alussa, heihin
kuului myös isosisareni. Järven itärannalta nuoret lähtivät soutaen kartanon
rantaan, jonne veneet jätettiin ja nuoret kulkivat jalan kartanotietä
kylätielle, josta pikkubussi keräsi tanssikansaa joko Lystintöyrylle tai
Jenkkapirtille. Samalla tavoin he palasivat yöllä, kävelivät kartanontien
veneille ja soutivat mökeilleen. Ihailin sisareni rohkeutta ja kysyin eikö
Valkeaa rouvaa tänäkään yönä ollut näkynyt. Ei ollut, vastasi hän ja jatkoi
tansseissa käyntiään.
Minua ei Kartanolle saisi yöaikaan millään, kunnes tajusin että yöllähän
minäkin siellä olen ollut kolmena kesänä, kun meillä on ollut Kartanoteatterin
yönäytökset! Ajattelimme, että Sofia on hyväksynyt näytelmämme ja esityksemme,
kertoihan ensimmäinen esitys ”Valkea kuin uni” hänen traagisesta kohtalostaan.
Siihen on viitattu myös myöhemmissä esityksissä.
Legendaarinen Kartanon kahvilan pitäjä Anelma Mäkelä kertoi aikanaan
tavanneensa Valkean rouvan, kuulleensa hänet ja hänen aukoneen ovia jne., mutta
ystävällisesti eikä lainkaan niin kuin joku netissä on kertonut
kauhuelokuvamaisesti. Eiköhän Sofia kuitenkin suojele Kartanoa ja ihmisiä,
jotka Kartanosta pitävät - ja sen toimintaa jatkavat!
Ystävämme Hannu Markkanen puolestaan kertoi, että vuosikymmeniä sitten jo
aiemmin mainittu Ida Simolin kyllästyi Joutsenlahdella rellestäviin
viikonloppukalastajiin, ja hän ratkaisi ongelman vetäen päälleen valkean
lakanan ja lähtien kulkemaan puiston kujia pitkin. Levottomat kalastajat
poistuivat nopeasti ja hiljaa - eikä häiriötä Simolineille sen jälkeen
aiheutunut. Hannu itse kyllä tajusi museon nykyisen sisäänkäyntioven auenneen
ja sulkeutuneen hänen istuessaan kesäteatteriharjoitusten aikana oven edustan
penkillä - ovesta ei kuitenkaan ollut tullut eikä mennyt kukaan...
Olin luullut, että Kartanossa kummittelee vain Valkea rouva, mutta sain
kuulla myös Lilly von Heidemanin liikkuvan siellä - nimenomaan päärakennuksessa
(Valkean rouvan aluetta on Muistojen hiljainen koti ja puisto). Sain
konkreettisen todisteen Lillyn läsnäolosta, kun esitimme toista
kesäteatteriesitystämme ”Kartanonherra ja Kilpineito”, jonka ensimmäinen puoli
esitettiin Kartanon päärakennuksen terassilla, portailla ja miespihalla.
Roolini oli Lilly von Heideman. Odotin kohtaukseen menoa päärakennuksen
eteisessä oven takana käsi valmiiksi oven kahvalla (ovi oli hieman raollaan,
koska siitä kulki äänentoistolaitteiden piuhoja). Tiesin, ettei kukaan ole
tulossa terassilta sisään sillä hetkellä - mutta joku veti ovea auki! Pidin
kiinni tiukasti, jos se vaikka oli ilmavirta, mutta veto voimistui ja jouduin
vetämään ovea kaksin käsin kovaa puristamalla! Olin melko häkeltynyt,
pelästynytkin, mutta avasin oven ja astuin ulos näyttämölle, kun oma ns.
iskurepliikkini tuli. Väliajalla kysyin kanssanäyttelijöiltä oliko kukaan
yrittänyt tulla ulkoa eteiseen ”väärään” aikaan. Vastaus oli: ei. Kiskoessani
ovea eteisen sisäpuolella oli muitakin näyttelijöitä, jotka huomasivat
kamppailuni oven kanssa. Lilly von Heideman taisi käydä luonamme, ei hänkään
pahalla (vaikka voimaa hänessä oli!), vaan työmme hyväksyen. Näin uskon.
Urajärven Kartanoteatterihan haluaa pitää Kartanon hengissä ja Lillyn ja Hugon
elämäntyön voimissaan.
Muistelijana Satu Tala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti