Juhlavuoden blogikirjoitus - Museonhoitaja Leena Lehtinen kiittää

Museomme juhlavuoden kunniaksi julkaisemme sarjan kirjoituksia, joissa ihmiset jakavat muistojaan ja kokemuksiaan museolta.

Sain ilon ja kunnian toimia museonhoitajana ja vastaavana oppaana Urajärven kartanomuseolla noin kaksi vuotta; vuoden 2016 syyskuun alusta tämän vuoden 2018 elokuun loppupuolelle saakka.

Haluankin nyt kiittää yhteistyökumppaneita hyvästä yhteistyöstä. Iso kiitos kuuluu myös lukuisille innostuneille ja historiasta kiinnostuneille museokävijöille. Kartanon kävijämääräksi tuli tällä kaudella 6640 henkilöä. Tänä päivänä asiakkaita kiinnostavat kovin viime vuosien konservointi- ja restaurointitöistä kertominen, sillä vanhoja rakennuksia pelastetaan nykyisin hyvin mielellään perinteisillä ja ajan rakennustapoja kunnioittavilla tavoilla. Museolta kerätään ideoita omiin koteihin sekä tullaan henkilöhistorioiden ja tarinoiden äärelle tunnelmoimaan.

Vuonna 2017 Urajärven kartanon ystävät ry sai toiminnastaan Asikkalan kunnan kulttuuritekopalkinnon, joka oli upea vastaanottaa kunnan itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2017.

Kuluvana vuonna 2018 on iloittu kunniakkaasta kartanomuseon 90-vuotisesta museotaipaleesta. Kartanomme on loistossaan, henkien vahvasti viimeisten omistajien Lillyn ja Hugon aateliskodin tunnelmaa. Museolla huokuu menneen ajan aitous ja oleellinen ajan patina.

Sain kulkea niin Lillyn ja Hugon kuin aiempienkin von Heideman –sukupolvien vuosisataisissa jalanjäljissä. Olen viitoittanut tien kartanohistorian äärelle seuraajalleni, jonka ilokseni voin kertoa olevan Heidi Rask.

Tervetuloa kartanolle jälleen ensi kaudella!

Kiitollisena 

Leena Lehtinen, omat jälkeni jättäneenä

Juhlavuoden blogikirjoitus - Ella Järvisen kesämuistoja kartanolta

Museomme juhlavuoden kunniaksi julkaisemme sarjan kirjoituksia, joissa ihmiset jakavat muistojaan ja kokemuksiaan museolta.

Olen 27-vuotias vastavalmistunut filosofian maisteri. Olen kotoisin Vääksystä, mutta tämän hetken kotikaupunkini on Jyväskylä.

Olin pikkutyttönä varsinainen kartanofani. Kartano viehätti minua pienestä pitäen ja muistan vierailleeni siellä useasti niin lapsuudessa kuin nuoruudessakin. Taisinpa jopa nähdä Sofia-rouvan haamun eräällä vierailukerralla – muistan etäisesti nähneeni ”Valkean rouvan” kynttilä kädessään kartanon puutarhassa. Vilkas mielikuvitus minulla ainakin oli, ja joskus on edelleenkin.

Kun ikää tuli lisää, päädyin puolivahingossa restauroinnin opintojeni kautta takaisin kartanolle. Itse asiassa oivalsin vanhoja kuvia tutkiessani erään hauskan asian: Kun museo suljettiin konservointi- ja restaurointitöiden takia vuonna 2008, olin perheeni kanssa kartanolla sen viimeisenä aukiolopäivänä. Enpä silloin tiennyt, hieman angstisena teininä, että olisin kartanon avautuessa vuonna 2013 jälleen kartanolla, mutta tällä kertaa ammattikorkeakouluopiskelijana ja kartanon oppaana. Niin se elämä kuljettaa …

Oppaana kartanolla vuonna 2013.

Teininä kartanolla (kuvan keskellä) vuonna 2008.

Päädyin kartanolle museo-oppaaksi sattumien kautta: Olin saanut kipinän museoalalle restauroinnin koulutuksen museologian kursseilta, joten kun Asikkalan kunta haki kesäopasta Urajärven kartanomuseolle keväällä 2013, hain oitis paikkaa. (Asikkalan kunta avusti Museovirastoa palkkaamalla yhden oppaan kesäkaudelle 2013. Muutoin kartanon auki saaminen usean restaurointi- ja konservointityövuosien olisi ollut haasteellista.) Olin juuri tehnyt koulussani erään kurssin yhteydessä esitelmän liittyen kartanoon, joten minulla oli jo tietopohjaa valmiina. Luulin olevani varma valinta työhön, mutta jäin lopulta varalle. Onnekkaiden käänteiden jälkeen päädyin kuin päädyinkin kartanolle kesäoppaaksi. Se kesä kenties määritteli vahvasti tulevaisuuteni, sillä sen jälkeen tiesin, että haluan aikuisena työskennellä museossa. Tavoitteenani oli päästä yliopistoon ammattikorkeakoulun jälkeen ja se onnistuikin ensi yrittämältä – pääsin restaurointikoulutukseni jälkeen suoraan opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon kulttuuriympäristön tutkimuksen maisteriohjelmaa, pääaineenani taidehistoria.

Kaikkiaan olin museolla kesätöissä 2013, 2014 ja satunnaisesti vuonna 2015. Työtehtäviini kuului museon avoinnapito opastuksineen ja kassatoimintoineen. Nuoruuden innolla ja nopealla oppimisella handlasin pian kassan ja opastuksen.

Lähimpänä esimiehenäni vuonna 2013 oli Kerttuli Hoppa, ja hänen kanssaan vietimme ikimuistoisen, mutta äärimmäisen mielenkiintoisen kesän. Seuraavana kesänä vastaavaksi oppaaksi tuli Petri Lehtonen ja opaskollegakseni sain poikaystäväni Christianin. Christianin saimme edellisenä vuonna hätäapuun kartanolle – olin ensin pyytämässä pikkuveljeäni apuun, mutta Christian kysyi, miksei häntä pyydetä, hänhän oli – ja on edelleen – äärimmäisen kiinnostunut historiasta, joten työnkuva sopisi hänelle erinomaisen hyvin! Christian vaikuttaa edelleen kartanolla aktiivisesti toimien siellä oppaana edelleen.

Palkkani oli normaalia kesätyöansioita parempi, sillä sain paljon viikonloppulisiä. Kartanohan on auki myös viikonloppuisin, joten lisätuloja tuli mukavasti!

Kävijämäärät olivat neljän vuoden restaurointi- ja konservointityön jälkeen alkuun huikeat: kartanolla kävi kesäkuukausien aikana 8500 henkilöä!  Museokäytäntö oli muuttunut melko paljon verrattuna entisöintiä edeltäneeseen aikaan.  Uutena linjauksena oli, että kaikki kävijät opastetaan - ja niin todella tapahtui. Kierrokset alkoivat aina tasatunnein ja lisäksi oli varatut opaskierrokset, joita riitti. Välillä tilanne oli se, että kaikki halukkaat eivät päässeet kierroksille. Otimme tavaksi kutsua lisäreserviä joillekin päiville, jolloin pystyimme pitämään kierroksia jopa puolen tunnin välein! Kesä 2013 oli siis melkoista haipakkaa, mutta kesä 2014 jo melko tavalla rauhallisempi, vaikka kävijöitä toki riitti silloinkin.

Kartanomuseo ja sen alue on miljöönä niin vertaansa vailla, että siellä työskennellessä ei aina tajua edes olevansa töissä. Kartanolla on myös aina ollut oma tiivis yhteisönsä, joka ensimmäisinä vuosinani koostui Museoviraston henkilöstöstä, mutta nykyään Urajärven kartanon ystävät ry:n hallituksesta ja jäsenistöstä. Koska en pystynyt kokonaan irrottautumaan kartanosta, esitin näet kevättalvella 2018 kainon pyynnön päästä Urajärven kartanon ystävät ry:n hallitukseen mukaan. Lupa heltisi ja olen tänä vuonna taas omistautunut kartanolle paitsi hallituksessa myös ”freelancer-oppaana” museolla. Nyt loppukautena 2018 liityin myös kummitusoppaiden joukkoon kertomaan jännittäviä kartanoon liittyviä kummitustarinoita kummitusmielisille kartanovieraille.  Nuo varsin suositut kummituskierrokset ovat tuoneet hyvin mieleen ensimmäisen kesäni kartano-oppaana suurine väkimäärineen ja innokkaine kartanofaneineen!

Nähdään kartanolla!
Ella Järvinen

Heinolan kaupunginmuseon väki teki vierailun kartanolle!

Heinolan kaupunginmuseon väki oli picnicillä Valhallalla, josta on upeat näkymät alas Urajärvelle. Kuva: Ella Järvinen

Kartanon piikalikka sattui eräänä syyskuun alun päivänä kuulemaan, että kartanolle on saapunut iloinen seurue Heinolasta. Uteliaan sorttinen kun on, niin päätti piika rohkeasti lähestyä tätä herrasväkeä ja ottaa heistä vähän selvää, tähän tapaan:

Keitä te olette ja mistä te tulette?

- Olemme Heinolan museoiden väkeä. Heinolan museoihin kuuluu Kaupunginmuseo, Taidemuseo ja Kivalterin talo.

Mikä sai teidät tulemaan tänään Urajärven kartanolle?

- Olemme täällä opintoretkellä. Samalla vietämme kesän päättäjäisiä.

- Halusimme tulla tänne, koska tämä on niin elämyksellinen ympäristö!

- Vaikka tämä on useimmille meistä tuttu, täällä oppii ja kokee silti uutta.

- No, vaikuttihan sekin, että harjoittelijamme Ella ehdotti tätä meille ja lupasi meitä täällä opastaa. Hänhän on ollut täällä kesätöissä useana vuonna.

Mitä olette täällä kuulleet ja nähneet?

- Erittäin asiantuntevan opastuksen!

- Kummitusjuttuja!

- Kiehtovia elämänkohtaloita ja henkilötarinoita!

- Mahtavia maisemia!

Mitä muuta olette täällä tehneet?

- Olimme piknikillä Valhallassa.

Mitä uutta olette oppineet tällä opintoretkellänne?

- Oivalsimme, että Urajärvellä ja Heinolalla on ollut varsin paljon yhteyksiä.

- Saimme mielenkiintoista tietoa kartanon entisöintitöistä.

Miten aiotte hyödyntää oppimaanne?

- Kartanomuseon ja Heinolan museoiden välille voisi ehkä kehitellä yhteistyötä.

- Opintoretkestä voisi ammentaa aineksia Heinolan museoiden uusiin näyttelyihin.

- Joistakin täällä nähdyistä visuaalisista elementeistä voi ammentaa inspiraatiota omiin museoihin.

Vastasiko vierailu odotuksianne?

- Tämä oli enemmän kuin odotimme!

- Yksi parhaita Urajärvi-vierailuja ikinä!

- Suositellaan ilman muuta tuttavillekin paitsi museota myös noita teidän saunoja. Täällähän voi tehdä vaikka mitä!

Mistä olette täällä Urajärvellä tykänneet eniten?

- Kokonaisuus on tosi vaikuttava!

- Opas oli erinomainen ja ympäristö ihana!

Millä mielellä lähdette kotia kohti?

- Hyvällä mielellä.

- Aurinkoisella.

- Kyllä voitti toimiston!

Kartanon piikanen toivotti herrasväelle hyvää kotimatkaa ja tervetuloa toistekin.

Piikasen kysymyksiin vastaili Heinolan museoiden johtaja Terhi Pietiläinen sekä joukko Heinolan museoiden työntekijöitä.  Rupattelun merkitsi muistiin Tiina Saarijärvi.

Juhlavuoden blogikirjoitus - Matti Pakarinen muistelee

Museomme juhlavuoden kunniaksi julkaisemme sarjan kirjoituksia, joissa ihmiset jakavat muistojaan ja kokemuksiaan museolta.

Sattuipa eräänä kauniina elokuun päivänä, että kartanon piikalikka törmäsi navetan kulmalla ventovieraaseen herraan, joka esittäytyi Matti Pakariseksi ja kertoi olleensa aikoinaan monena kesänä kartanolla töissä. Piika siitä kyselemään, että millaista se työnteko siihen aikaan oli kartanolla ollut - ja pian jo istuttiin aurinkoisella penkillä navetan edustalla haastelemassa. Siinä hyvä tovi viivyttiin ja ehtihän se Matti-herra piikaselle kertoa yhtä sun toista:

"Asuin 1976-2004 Urajärven kylällä Säynätjärventiellä. Vuonna -95 aloin käydä kesäisin kartanolla töissä ja sitä jatkui 2000-luvulle asti, kunnes muutin ensin Kalkkisiin ja sittemmin Heinolaan. Paljon tein maalaushommia ja muita kunnostustöitä. Pääsin myös rakentamaan Valhallan pylväikön uusiksi melkeinpä alusta asti. Tuo valkoinen säleaita tuossa Eteläpihan ja kaurapellon välissä on myös alunperin minun tekemäni, vaikka näyttää siltä, että tolppia on myöhemmin uusittu. Usein tein töitä Samuli Vilkunan kanssa, joka oli kartanolla vakinaisena työntekijänä, nimittäin Yliopiston varastokirjaston talonmiehenä. Kumpulaisen Eikka oli myös työtoverinani kartanolla sekä Hakanoron Seija, joka hoiti puutarhaa ja istutuksia siellä. Olin Museoviraston palkkalistoilla ja opinkin tuntemaan useita viraston ihmisiä varsin hyvin.

Kartanon puutarhan punaherukat loistavat valkoisen säleaidan edustalla. Kuva: Tiina Saarijärvi

Kartanolla oli ihan mukavaa olla töissä. Ihan parasta olivat mahtavat maisemat. Hullumpaa ei ollut sekään, kun lämmitettiin rantasauna ja päästiin kylpemään. Sinne saunalle me muuten rakennettiin laituri.

Kun tänään katselen kartanon pihapiiriä, niin suurimpina muutoksina pistävät silmääni päärakennuksen uusi väri ja teatterin pengerrys. Juuri tuohon teatterialueeseen liittyy jännittävin kartanomuistoni. Rantamajassa näet asusti yhtenä kesänä eräs kartanon työntekijä. Hän oli pysäköinyt pakettiautonsa siihen Rantamajan eteen. Mutta yhtenä yönä museoon murtauduttiin ja murtovarkaat varastivat sen pakettiauton pakoautokseen. Onneksi Rantamajan asukas heräsi ja tajusi, mitä oli tapahtumassa. Hän ilmoitti poliisille ja lähti ajamaan rosvoja takaa. Lahdessa rosvot saatiin kiinni, kun he ajoivat metsään. "

Piikalikka olikin jo kuullut tuosta murtotapauksesta, mutta nyt siihen tuli paljon lisävalaistusta, kuten moneen muuhunkin asiaan. Kiitos, Matti Pakarinen, juttutuokiosta ja muistojen jakamisesta!

Hyvinvointia kartanolta - Työhyvinvointipäivä 18.5.2018 Urajärven kartanolla

Pieni työyhteisömme on vuosittain etsinyt erilaisia vaihtoehtoja ja teemoja työhyvinvointipäivän viettämiseen. Nyt valitsimme kulttuurin museon muodossa. Paikaksi valikoitui Urajärven kartanoympäristö.

Siellä oli mahdollisuus lisäksi porukan kahvitteluun ja ruokailuun sekä kädentaitopajaan. Näin ollen saimme kokoon koko päivän ohjelman.

Aloitimme makoisalla aamupalalla, josta siirryimme opastetulle kartanokierrokselle ja siitä sujuvasti jatkaen pihapiirikävelylle. Historiatieto täytti aamupäivän mielenkiinnollaan kaikkine näkemisineen (mm. rakennukset, huonekalut, astiat, muotokuvat, patsaat, luonto). Sen jälkeen nautimme rauhassa maittavan lounaan vintage-ympäristössä.

Iltapäiväksi meille oli varattu makramee-työpaja, joka oli ihan huippujuttu! Opastuksen ja harjoituksen jälkeen saimme porukalla aikaan oman makramee-taideteoksen, joka sijoitettiin toimistomme seinälle.

Voimme lämpimästi suositella kartanon ohjelmia teemapäiviksi muillekin työporukoille.

Juhlavuoden blogikirjoitus - Urajärven kartanon kesäoppaan muistoja vuodelta 1970

Museomme juhlavuoden kunniaksi julkaisemme sarjan kirjoituksia, joissa ihmiset jakavat muistojaan ja kokemuksiaan museolta

Olen syntynyt Urajärvellä ja käynyt kouluni Vääksyssä, mutta jo vuonna 1973 avioiiton solmittuani siirryimme pääkaupunkiseudulle, tosin olemme olleet vapaa-ajanasukkaina kaikki nämä vuodet.

Syksyllä 2015 muutimme sitten pysyvästi  Urajärvelle. Samoihin aikoihin perustettiin myös Urajärven Kartanon Ystävät ry, jonka rahastonhoitajana/hallituksessa olen toiminut sen olemassaolon ajan.

Varhaisin muistoni kartanolta on alakouluajoiltani ja se on tietenkin, kuten monella muullakin, Tonttula.

Kertojan varhaisimmat muistot kartanolta liittyvät Tontttulaan.
Kuvat Satu Talan ja Irma Willmanin kotialbumeista.

Vartuttuani lukiolaiseksi olin vuonna 1970 kesätöissä kartanomuseossa. Vanhempani näet tunsivat kartanolla työskentelevän Vilkunan sedän ja sitä kautta pääsin minäkin töihin kartanolle. Setä tutustutti minut kartanoon ja piha-alueisiin, perehdyttäen minut siten työtehtäviini, joihin kuului niin pää- ja sivurakennuksen esittely kuin myös miespihan kukkapenkin kitkeminen (vaunuvajoista minulla ei mitään mielikuvaa). Opastoiminnasta ei kylläkään tuohon aikaan varsinaisesti voinut puhua tai ainakaan verrata tämän päivän opastamiseen, sillä opastaminen oli lähinnä vain huonetilojen esittelyä/ näyttämistä (historia puuttui).

En enää muista, paljonko sain palkkaa kartanolla, mutta liekö ollut samaa luokkaa kuin aiemmassa kesätyössäni kylän kioskin myyjänä. Silloin kuukausipalkkani oli 120 mk. Muistan tämän tarkasti, koska ostin näillä ekoilla palkkarahoillani peilipöydän!!

Vuonna 1970 kävijöitä tuli kartanolle hyvin harvakseltaan. Hiukan oli pitkästyttävääkin, etenkin sadepäivinä. Ehkä joku ruotsinkielinenkin eksyi kartanolle.

Vahvimmin jäi mieleeni sivurakennuksen ylähuoneessa vierailut, etenkin yksin ollessani  mielikuvitus taisi tehdä tepposia. Flyygelin vieressä lauleskelin itsekseni paljon ja työmatkat tein veneellä kylänrannasta, jonne ensin pyöräilin kotoa.

Tänään, niinkuin koko viime vuosikymmeninä, kartanon alue on alkanut elää ihan uudella tavalla....

Muistot: Anneli Seppänen

Juhlavuoden blogikirjoitus - Varkaita Urajärvellä! Erään oppaan muistelut

Museomme juhlavuoden kunniaksi julkaisemme sarjan kirjoituksia, joissa ihmiset jakavat muistojaan ja kokemuksiaan museolta.

Paula Iso-Kuusela on Urajärven kylän kanta-asukas. Paula kertoo:

Ensimmäiset muistot kartanolta liittyvät aikaan Urajärven koulussa joskus -80-luvun puolivälissä. Opettaja Tynys vei meitä tutustumaan kartanoon.

Olin oppaana kartanolla kesän 1997. Toivoin kesätöitä lyhyellä työmatkalla, ja minua onnisti pääsemään todella lähelle.

Työtehtäviini kuului opastusten lisäksi paikoista huolehtiminen. Imuroimme ja tupsuttelimme pölyjä, peitimme huonekalut lakanoilla yöksi ja otimme ne taas päiviksi näkyviin. Verhot avattiin päiviksi ja suljettiin öiksi. Vastailimme puhelimeen, jos se sattui joskus soimaan. Normaaleista työtehtävistä selvisimme aina helposti. Oppaana oli lisäkseni toinen tyttö Vääksystä. Tulimme hyvin toimeen keskenämme ja aika kului rattoisasti. Meillä oli varsin mukavaa yhdessä. Lisäksi kartanolla oli työssä puutarhan hoitaja ja pientä ulkorakennusremonttia tekeviä miehiä. Museovirastolta oli henkilö kunnostamassa hevosvaunuja ja puhdistamassa vaunuvajaa (vaunuvaja avattiin yleisölle näiden töiden jälkeen), ja toinen henkilö luetteloimassa vanhan kartanon esineistöä. 

Kartano 1990-luvulta. Kuva: Satu Talan kotialbumi.

Palkan suuruutta en enää muista, mutta mielestäni palkka oli ehkä hitusen verran parempi verrattuna muihin ilman koulutusta saataviin kesätyöpalkkoihin. Palkka siirtyi säästöihin ja tuli käytettyä pikkuhiljaa pihistellen seuraavan kouluvuoden aikana.

Museossa kävi kaikenlaista väkeä. Jutustelu vieraiden kanssa oli aina mukavaa, ja monet kävijät jäivät lämpimästi mieleen. Monilla oli omia muistoja kartanolta aiemmilta vuosilta, joista he mielellään kertoivat. Vaikka siihen aikaan museota ei varsinaisesti markkinoitu mitenkään, oli kävijöitä koko aukioloajan (kesäkuun alusta elokuun loppuun) joka päivä muutamia. Välillä kävijöitä oli ruuhkaksi asti. Vain yhtenä päivänä elokuun lopussa ei käynyt ketään.

Parasta kesässä oli mukavat museovieraat. Jännittävintä ja ikävintä oli varkaiden käynti museolla. Sain tiedon varkaista eräänä aamuna ennen kuutta. Varkaat oli saatu kiinni takaa-ajon jälkeen, eikä mitään tavaroista kadonnut. Varkaat olivat onneksi myös pakanneet varastamansa tavaran niin hyvin, ettei vakavia vahinkoja päässyt syntymään. Paikat oli yöllisten vieraiden jälkeen kuitenkin sekaisin ja paljon tavaraa oli lähtenyt heidän mukaansa. Museo jouduttiin siksi pitämään suljettuna muutaman päivän, kun järjestelimme tavaroita paikoilleen.

Kummitusta en kesän aikana tavannut kertaakaan, vaikka syksyllä kerran jo hetken luulin niin tapahtuvan, syyskuussa museon jo ollessa suljettuna, Museoviraston henkilökuntaa tuli vielä museovierailulle. Silloinen kartanon yli-intendetti pyysi minut avaamaan ja sulkemaan kartanon heidän vierailulleen. Vieraiden lähdettyä olin myöhään illalla pimeässä peittelemässä lakanoilla vanhan rakennuksen huonekaluja, kun ulko-ovi narahti ja kuulin hiippailevia askeleita. Säikähdin niin, että sydän jätti lyönnin välistä, mutta tulija oli onneksi ihkaelävä yli-intendentti, joka tuli vain toivottelemaan hyvää yötä.

Kartano on minulle arvokas pala Urajärven historiaa ja muistutus menneistä ajoista. Sen ympärille voi helposti rakentaa mielikuvaa koko Lillyn ja Hugon ajan Suomesta. Kartano muistuttaa, että kaikella on aikansa, mutta mikään ole pysyvää.

Hyvinvointia kartanolta - Väensaunan lempeissä löylyissä

Tässä sarjassa julkaisemme esimerkkejä siitä, miten Urajärven
viehättävä
museomiljöö voi vahvistaa kävijöiden hyvinvointia.

* * *

Urajärven kartanon pihapiirin rakennuskantaan lukeutuu kaikkiaan toistakymmentä rakennusta, useimmat 1800-luvulta. Näiden joukossa on myös iso rantasauna, ns. Väensauna, jossa alustalaiset, torpparit ja palvelusväki aikoinaan kylpivät.  Väensauna oli alunperin savusauna, kuten kaikki muutkin saunat Suomessa entisinä aikoina.  Sittemmin kartanon Väensauna on varustettu kookkaalla pönttöuunilla, joka sekin on jo vanha ja jonka lämmittäminen vie monta tuntia.

Elokuun alun kesäisen kauniina iltana Väensaunalle kokoontui kymmenkunta iloista naista. Saunan terassilla odottelivat jo kahvi- ja teetermokset, mehut ja Riitan loihtima herkullinen rouva Döllen kakku - Lilly von Heidemanin reseptillä leivottu tietenkin.  Oli alkamassa Urajärven maatalousnaisten vuotuinen saunailta, jota yhdistys on viettänyt joka kesä jo vuosikymmenien ajan - eipä tainnut kukaan terassin pöydän ääreen ryhmittyneistä naisista enää edes muistaa, milloin perinne on alkanut. Mutta se muistettiin, että kartanon Väensaunalle oli edellisen kerran kokoonnuttu näissä merkeissä joskus kauan sitten 80-luvulla, joten oli jo korkea aika palata kartanon maisemiin!

Illan porukassa oli mukana sekä kokeneita Väensaunan konkareita että ihan ensikertalaisia. Olipa niitäkin, jotka olivat ehtineet kylpeä Väensaunalla jo muutamaa viikkoa aiemmin yhdistyksemme järjestämässä mindfulness-ohjaajan vetämässä naisten aisti-illassa. Useamman löyly- ja uintikierroksen jälkeen iloisesti pulputtavassa seurueessamme saunan terassilla  muisteltiinkin, miten vaikeaa oli toteuttaa silloisen ohjaajan toive hiljaisuudesta - ja miten vaikuttavaa oli istua saunan lauteilla pehmeissä löylyissä kuunnellen ohjaajan omaa, rauhallista ja hiljaista ääntä, keskittyen pelkästään siinä hetkessä olemiseen, kiitollisena sen tuomasta mielihyvästä.

Mutta eipä ollut hullumpi tämäkään maatalousnaisten oma saunailta! Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Väensaunan kiuas antaa ihan erinomaiset löylyt, sellaiset makoisat. Sää oli myös kohdillaan ja seura ihan erityisen hyvää. Mikäpä siis oli löylytellessä ja pulahdellessa välillä Urajärven aaltoihin! Kylpemisen jälkeen kelpasi puolestaan istuskella terassilla nauttimassa saunajuomia, maistelemassa salaattia ja odottelemassa makkaroiden tekeytymistä grillissä. Siinä saunapuhtaana, ihanan järvimaiseman äärellä olo oli itse kullakin virkistynyt ja rentoutunut. Kotimatkalle lähti joukko naisia, joiden kehossa viipyili hyvä olo ja mielessä seesteinen rauha.

Väensaunan laiturilta on ihana pulahtaa virkistävään Urajärveen

Saunaelämys kartanon vanhalla Väensaunalla on tarjolla kaikille halukkaille, sillä sauna on vuokrattavissa alueen kahvilan kautta. Kartanon pihapiirissä, tallirivin päädyssä, on toinenkin sauna. Se on pienempi ja uudempi ja ollut aikoinaan kartanon tilanhoitajan käytössä.  Myös tämän saunan voi vuokrata (tiedustelut museolta). Kartanonväki suosittelee lämpimästi molempia saunoja!

Juhlavuoden blogikirjoitus - Kartanomuseon käännekohta: museovirastolta yhdistykselle

Museomme juhlavuoden kunniaksi julkaisemme sarjan kirjoituksia, joissa ihmiset jakavat muistojaan ja kokemuksiaan museolta.

Työskentelin Urajärven kartanon vastaavana oppaana kesäkaudet 2014 – 2016. Kartanon kannalta tuon ajanjakson merkittävin tapahtuma oli maamme keskeisen museoalan toimijan Museoviraston päätös lopettaa kartanon avoinnapito. Museovirasto on vuoden 2011 jälkeen sulkenut useita museoitaan, näistä mainittakoon Alikartano, Anjalan kartano, Cygnaeuksen galleria, Kotkaniemi, Kulttuurien museo, Kuusiston kartano, Pukkilan kartano, Paikkarin torppa, Suomenlinna-museo ja Yli-Lauroselan talomuseo. Jotkin näistä museoista ovat avoinna ja toiminnassa uuden toimijan

voimin, toiset eivät enää ole museoyleisön saavutettavissa.

Museoviraston ilmoittamaa lopetuspäätöstä syksyllä 2015 seurasi Urajärven kartanon ystävät – yhdistyksen perustaminen, viraston ja yhdistyksen väliset neuvottelut sekä museon avoinnapidon siirtyminen yhdistyksen hoidettavaksi keväällä 2016. Koko suomalaisen museokentän kannalta kyseessä oli merkittävä ennakkotapaus. Pikaisesti perustetun yhdistyksen hallituksen jäsenille onnistuneen neuvottelutuloksen saavuttaminen oli tärkeä etappi mutta se merkitsi myös työntäyteistä aikaa monine ratkaistavine kysymyksineen, joista vähäisimpiä eivät olleet kartanomuseon pyörittämisen talouteen liittyvät.

Urajärven kartanon ystävät - yhdistyksen ensimmäinen hallitus oli kokoelma Urajärven vakituisia asukkaita sekä pitkäaikaisia kesäasukkaita, kartanossa työskennelleitä henkilöitä sekä kartanon alueella toimivien yhdistysten vastuuhenkilöitä. Hallituksen, kuten myös yhdistyksen jäsenille kartanon säilyttäminen kaikille avoimena ja saavutettavissa olevana museokokonaisuutena oli keskeinen toimintaan ryhtymisen peruste. Eräs museon sulkemiseen liittyvä realistinen uhkakuva nimittäin oli museon esineistön poissiirtäminen ja tallettaminen Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskukseen Vantaalle, näin on tapahtunut eräille muille viraston sulkemille museoille. Urajärven kartanon kohdalla tämä olisi erityisen kohtalokasta, koska museaalisessa mielessä kartano esineistöineen on rikkomaton kokonaisuus; toisistaan erotettuina niiden tarina ja historiallinen todistusvoima enemmän kuin puolittuu.

Yhdistys hallituksineen onnistui siis tärkeimmässä tehtävässään, Urajärven kartanomuseon säilyttämisessä museokävijöiden ulottuvilla. Sääty-yhteiskunnan, kartanokulttuurin, von Heideman – suvun vaiheiden ja suvun viimeisten edustajien, Lillyn ja Hugon persoonallisten piirteiden ilmentäjänä Urajärven kartano on ainutlaatuinen kokonaisuus. Urajärven kartanomuseon merkitys on siten sekä yleisessä että yksityisessä, museo kertoo paitsi laveista historiallisista kehityskuluista myös mitä intiimeimmistä yksilöllisistä kohtaloista ja valinnoista. Urajärvelle ja urajärveläisille kartanomuseo on myös osa paikallisidentiteettiä, jonka arvo ei ole numeerisesti mitattavissa.

Kuten mikä tahansa museo, Urajärven kartanomuseo on olemassa museokävijöitä varten, mutta ei vain tämän hetken tai tulevan vuoden vaan myös tulevien aikojen, sellaistenkin, joita me nykyisyydessä elävät emme kenties osaa ennalta nähdä. On tärkeää, että museo elää omassa ajassaan mutta sen olemassaolo ei voi olla riippuvainen kulloisistakin, kenties lyhytnäköisistä tarkastelulähtökohdista ja arvovalinnoista. Samoin on tärkeää, että museossa on elämää ja että siellä tapahtuu, mutta museon merkitys ei ole tapahtumissa, vaan museossa ja sen kertomassa tarinassa itsessään. Museo itse on aina, väistämättä, museotoiminnan ytimessä. Mikäli näin ei ole, museon merkitys hämärtyy. Huonoimmassa vaihtoehdossa museosta tulee aidosta sisällöstä riisuttu kulissi, jonka kaataminen ei enää vaadi paljon vaivaa siihen pyrkiviltä.

Toivokaamme, että Urajärven kartanomuseon ja suomalaisen kulttuuriperinnön puolesta puhuvia ja työskenteleviä ihmisiä riittää tulevinakin aikoina ja että kartanomuseon tulevaisuus on kirkas. Sen

ne ansaitsevat ja sen me suomalaiset ansaitsemme!

Petri Lehtonen, Urajärven kartanon vastaava opas 2014 - 2016

Tutkittua asiaa - ”Urajärven kartanon elämää vuosina 1830–1917 kyläläisten kuulemana ja kertomana”

Lilly ja Hugo ystävineen kartanon rannassa. Kuva: Finna.fi kuvapalvelusta.

Tutkittua asiaa -sarjassa julkaisemme Urajärven kartanoon liittyviä tutkimusaiheisia kirjoituksia, joissa ihmiset kertovat omista tutkimustuloksistaan liittyen kartanon elämään.

Melkein kolme vuotta sitten sain erään sähköpostin, joka ohjasi vahvasti elämääni lähes kolme vuotta. Kesätyöni kartanomuseon oppaana olivat lopuillaan, kun kartanon restaurointi- ja konservointityöhön osallistunut, ja muun muassa kartanon tontut kunnostanut, Juha Toivio otti minuun yhteyttä ja ehdotti mahdollisen pro gradun aiheeksi ”Urajärven kyläläisten perimätieto ja omat kokemukset kartanosta ja kartanoelämästä”. Hän oli jo sivunnut aihetta omassa opinnäytetyössään ja toivoi, että joku tarttuisi tähän aiheeseen syvemmin ja perehtyisi siihen kunnolla. Noin vuoden hauduttelin aihetta mielessäni, kunnes lähdin kirjoitus- ja tutkimustyöhön. Tutkielman edetessä sen suunta meni vähän sinne sun tänne, mutta lopullinen työ ”Urajärven kartanon elämää vuosina 1830–1917 kyläläisten kuulemana ja kertomana” osui melkoisen lähelle Juha Toivion ideaa.

Tutkielman tekeminen oli äärimmäisen mielenkiintoista, avartavaa, haastavaa, kehittävää, turhauttavaa ja loppumetreillä jopa epätoivoista. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja työ hyväksyttiin lopullisesti kesäkuussa 2018. 

Tutkielmassa selvitin, miten kartanon viimeiset yksityiset omistajat, Lilly ja Hugo von Heideman, koettiin ja koetaan Urajärvellä. Lisäksi tulkitsin Hugon ja Lillyn aikaisten työntekijöiden muistoja kartanolla työskentelystä. Keskityin myös kartanolla koettuihin paranormaaleihin ilmiöihin. Vastauksia etsin monista eri lähteistä, kuten kyläläisten vanhoista muistelmista sekä itse tekemistäni viidestätoista haastattelusta.

   

von Heidemanien aatelissuvun koettiin olleen kyläläisistä eristäytynyt. He seurustelivat pääosin Heinolan ja muiden lähiseutujen säätyläisten kanssa. Kartanolla työskentely oli raskasta ja tilaisuuksien rajoissa työntekijät tekivät vilunkia keventääkseen työtaakkaansa. Kokonaisuutena von Heidemaneja kuvailtiin niillä adjektiiveilla, jotka olivat tyypillisiä sen ajan suomalaista aatelia kuvailtaessa. Toisaalta von Heidemanit koettiin sivistyneiksi, rohkeiksi, oikeudenmukaisiksi, naisten oikeuksia ajaviksi, taloudellisiksi ja hyväkäytöksisiksi, kun taas toisaalta heitä kuvailtiin irstaiksi, mielenvikaisiksi, raaoiksi, väkivaltaisiksi, tuhlaileviksi, välinpitämättömiksi ja tunteettomiksi. Pääosin von Heidemanit onnistuivat jättämään itsestään sellaisen mielikuvan, jonka he todennäköisesti halusivat jälkeensä jättää. Käsitys von Heidemaneista on yhtäläinen sen käsityksen kanssa, minkä aateliset halusivat itsestään 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa antaa. Tätä käsitystä tosin sotkivat aateliston mustamaalaamiskampanjat lehdistössä ja kaunokirjallisuudessa, jotka todennäköisesti vaikuttivat jo lukutaitoisen kansan käsityksiin herrasväestä.

Tutkielma on luettavissa alla olevasta linkistä. Lukuiloa – ja muistakaa antaa armoa, tämä on vain gradu. 😏

Linkki graduun TÄSSÄ!

Christian Liljeroos

Urajärven kartanomuseon museo-opas vuosina 2014–2015 ja 2017–2018.

Juhlavuoden blogikirjoitus - Satu Talan kesämuistoja

Museomme juhlavuoden kunniaksi julkaisemme sarjan kirjoituksia, joissa ihmiset jakavat muistojaan ja kokemuksiaan museolta.

Vanhempani ostivat tontin kyläläiseltä Kempin perheeltä Urajärven itärannalta, nykyisen Kiiskinlammintien varrelta vuonna 1959 ja rakensivat sinne meille kesämökin ja saunan. Olen ollut kesäurajärveläinen nyt lähes kuusikymmentä vuotta pikkutytöstä näihin 

päiviin - toivottavasti vielä lukuisia kesiä eteenpäinkin! Yhtään kesää en ole ollut Urajärvettä, ja tavaksi tuli vierailla Kartanomuseolla lähes vuosittain, kun se vain on ollut auki. Vieroitusoireita tuli, kun museo oli restauroinnin vuoksi kiinni useamman kesän - onneksi piha-alue ja puisto ja kartanon rannat olivat vapaasti saavutettavissa.

Kartanoon ja kartanomuseoon minulla liittyy siis paljon muistoja, jotka jakaisin kolmeen ryhmään:

1. Vilkas, eläväinen kartano kylän keskellä 2. Kartanomuseo puistoineen 3. Mystinen kartano.

1. Vilkas, eläväinen kartano kylän keskellä

Kun olin lapsi, kartanolla oli vilkasta elämää. Itse kartanon päärakennuksessa asui vielä  kunnioitusta herättävä, iäkäs Simolinin pariskunta, Helsingin yliopiston varastokirjasto tutkija-asuntoineen oli kovassa käytössä - osa kirjastosta oli myös entisessä isossa kivinavetassa, jonka toisessa päässä myös asuttiin. Matkailumajassa asui kesäisin täysihoidossa lomalaisia, mm. eräs meidänkin tuttavaperheemme useana kesänä. He ruokailivat nykyisen kahvilan tiloissa. Muistan miten sinne sisään mennessä hyvän ruoan tuoksun lisäksi nenään tuli sikarin haju - ei se hullummalta tuntunut sekään silloin... Täysihoidossa olivat varmaan myös ”stipenditaiteilijat”, joita von Heidemanien testamentin mukaisesti kartanolla myös asui. Isäni noteerasi erityisesti kirjailija Matti Kurjensaaren. Minä tapasin paljon myöhemmin siellä näyttelijäkollegoitani, mm. Kaija Pakarisen.

Metsätie (Kiiskinlammintie) ei ollut mitenkään hyväkuntoinen - eikä ulottunut kaikille mökeille asti ja sen varrella laidunsi maatalojen lehmiä veräjien erottamana, joten me mökkiläiset liikennöimme paljon veneillä kartanon kautta kylälle kauppaan ja hakemaan maitotonkkien kanssa uutta lämmintä, ihanan rasvaista maitoa suoraan maataloista (perheeni tottakai Kempeiltä). Huh sitä helteistä kartanon tietä! Onneksi matkan varrella oli marjapensaita, josta me lapset syötiin epäröimättä, kun ne nyt eivät olleet suoraan kenenkään pihassa, vaan tien varrella. Kartanon PIHAn marjapensaat jätettiin rauhaan! Myöhemmin (olikohan 80-90- luvulla?) kartanolle asti tuli kauppa-auto, jossa joskus käytiin vaikkakin kylän oma Markkasen kauppa oli meille elintärkeä.

Nykyään kartanon elämää vilkastuttavat erilaiset tapahtumat: Urajärven Kesäpäivä, konsertit ja tietysti Kartanoteatteri. Aiemmilta ajoilta muistan yhden oikein suuren tapahtuman, Urajärven Nuorisoseuran Kesäjuhlan 29.6.1969. Päivä oli aurinkoinen ja kartanon piha täynnä ihmisiä, niin kyläläisiä kuin meitä kesäasukkaitakin seuraamassa Kartanon päärakennuksen terassilla esitettävää huvinäytelmää, jonka oli ohjannut Nuorisoseuran puheenjohtaja, kauppias Pekka Markkanen ja rooleissa muut aktiiviset nuorisoseuralaiset (mm. kaunis Margit Aaltonen (joka puhelimessa aina esittäytyi ”kaupan neitinä” - siis oikeassa Markkasen kaupassa). Pekka Markkanen kantoi vastuunsa esityksestä konkreettisesti: hän makasi penkin alla terassin kaiteen takana valmiina kuiskaamaan repliikin, jos tarve tulisi!

2. Kartanomuseo puistoineen

60-luvulla museokierroksilla pääsimme surutta kaikkiin tiloihin, esim. Hugo-herran makuualkovia myöten. Erikoista oli, että Hugolla oli tavallaan kaksi huonetta: tämän tumman työhuone+alkovin lisäksi myös huone, joka nykyään esitellään vierashuoneena. Pääsimme myös aina käymään Valkoisen rouvan kamarissa vanhan päärakennuksen (niin sitä silloin kutsuttiin) yläkerrassa. Varhaiset oppaat kertoivat, että kummituskamarin oven eteen vedettiin aina lipasto esteeksi, ettei Sofia päässyt itsekseen ulos - mutta kerran se unohtui ja seuraukset tiedämme... Silloin oppaat myös kertoivat, että Sofian nuorempi poika kuoli hukkumalla. Nythän se tieto on kumottu kirkonkirjoihin vedoten.

Muistaakseni 60-70 -luvuilla museon oppaat vaihtuivat usein, joukossa monesti nuoria, ehkä opiskelijoita. Kun kävimme museolla vuodesta toiseen, alkoi mieleen tulla uusia kysymyksiä ja tarkennuksia, joita oppaalta kysyimme. Kerran esitimme kysymyksen, jolloin opas vaikeni, tuijotti hetken eteensä ja aloitti selostuksensa kyseisen huoneen kohdalta alusta uudelleen. Ei ole oppaan työkään helppoa, mutta rutinoituneempi olisi varmaan sanonut, ettei juuri nyt tiedä tätä asiaa tai aikoisi selvittää asian myöhemmin. 

Mutta tuleehan teatterissakin näyttelijöille joskus ns. bläkäreitä...

Vanha talo (Muistojen hiljainen koti) suljettiin joskus - olisiko ollut 70-luvulla - korjausta varten, koska talon olivat vallanneet tupajumit. Talo kokonaan vai katto puhdistettiin ötököistä ja korjattiin, ja museovieraat pääsivät taas katsomaan kummituskamaria, asehuonetta, matalaa salia ja palvelusväen huonetta työvälineineen ja huikeine yhdestä puusta tehtyine ruokapöytineen.

2000-luvulle(ko?) asti puutarha, puisto ja Hugo-herran polku sekä Walhalla olivat melko villissä/ rehevässä kunnossa, mutta veistoksia ja eläinpatsaita oli runsaasti yllättämässä kävelijää siellä täällä. Mielikuvitus lähti liikkeelle, kun suurensuuret monihaaraiset puut vielä humisivat kovassa tuulessa. Tonttula oli aina jännittävä paikka, eikä näitä puutarha/vuoritonttuja aikaisempina vuosikymmeninä nähnytkään Suomessa kai melkein missään muualla. Nykyään puisto on niin kaunis ja hoidettu, varmasti Lillyn ja Hugon ajatusten ja ajan mukainen.

Veneilevät mökkiläiset toivat veneensä enimmäkseen Joutsenlahden rantaan, ja matalan rannan takia veneestä nousu oli haastavaa, kun kaikki tiesimme rantahiekassa asustavista iilimadoista - näinkin niitä, mutteivät ne ainakaan minuun onnistuneet iskemään kiinni!

Pikkusaaren eli Vitilän kerrottiin kuuluneen Kartanolle. Tarina (joku oppaista?) kertoi, että alunperin se ei ollutkaan saari vaan luoto, jonka päälle kartanolaiset kuljetuttivat maa-ainetta, jotta siitä kasvoi saari. Todistus tästä olisi se, että saaressa kasvaa (tai kasvoi - nythän se on aika lahonnut ja retkeilijöiden polttama...) niin montaa eri puulajia. Lapsena siellä käytiin - ja nähtiin taas tonttuja! Välillä saareen oli maihinnousukieltokin.

3. Mystinen kartano

Urajärven Kartanolla kummittelee. Näin on kerrottu aina.

Eräs varhaisista museo-oppaista kertoi, että 50-60 -luvulla kaksi heinolalaista opiskelijapoikaa halusi osoittaa, ettei mitään kummitusta tai aavetta ole. He pyysivät luvan yöpyä kummitushuoneessa, ja saivat luvan. Puolilta öin kamarin rukki alkoi pyöriä itsekseen kummankaan pojista siihen koskematta. Pojat poistuivat paikalta niin pian kuin pystyivät...

Mökkiläisissä oli runsaasti tanssi-ikäistä nuorisoa 60-luvun alussa, heihin kuului myös isosisareni. Järven itärannalta nuoret lähtivät soutaen kartanon rantaan, jonne veneet jätettiin ja nuoret kulkivat jalan kartanotietä kylätielle, josta pikkubussi keräsi tanssikansaa joko Lystintöyrylle tai Jenkkapirtille. Samalla tavoin he palasivat yöllä, kävelivät kartanontien veneille ja soutivat mökeilleen. Ihailin sisareni rohkeutta ja kysyin eikö Valkeaa rouvaa tänäkään yönä ollut näkynyt. Ei ollut, vastasi hän ja jatkoi tansseissa käyntiään.

Minua ei Kartanolle saisi yöaikaan millään, kunnes tajusin että yöllähän minäkin siellä olen ollut kolmena kesänä, kun meillä on ollut Kartanoteatterin yönäytökset! Ajattelimme, että Sofia on hyväksynyt näytelmämme ja esityksemme, kertoihan ensimmäinen esitys ”Valkea kuin uni” hänen traagisesta kohtalostaan. Siihen on viitattu myös myöhemmissä esityksissä.

Legendaarinen Kartanon kahvilan pitäjä Anelma Mäkelä kertoi aikanaan tavanneensa Valkean rouvan, kuulleensa hänet ja hänen aukoneen ovia jne., mutta ystävällisesti eikä lainkaan niin kuin joku netissä on kertonut kauhuelokuvamaisesti. Eiköhän Sofia kuitenkin suojele Kartanoa ja ihmisiä, jotka Kartanosta pitävät - ja sen toimintaa jatkavat!

Ystävämme Hannu Markkanen puolestaan kertoi, että vuosikymmeniä sitten jo aiemmin mainittu Ida Simolin kyllästyi Joutsenlahdella rellestäviin viikonloppukalastajiin, ja hän ratkaisi ongelman vetäen päälleen valkean lakanan ja lähtien kulkemaan puiston kujia pitkin. Levottomat kalastajat poistuivat nopeasti ja hiljaa - eikä häiriötä Simolineille sen jälkeen aiheutunut. Hannu itse kyllä tajusi museon nykyisen sisäänkäyntioven auenneen ja sulkeutuneen hänen istuessaan kesäteatteriharjoitusten aikana oven edustan penkillä - ovesta ei kuitenkaan ollut tullut eikä mennyt kukaan...

Olin luullut, että Kartanossa kummittelee vain Valkea rouva, mutta sain kuulla myös Lilly von Heidemanin liikkuvan siellä - nimenomaan päärakennuksessa (Valkean rouvan aluetta on Muistojen hiljainen koti ja puisto). Sain konkreettisen todisteen Lillyn läsnäolosta, kun esitimme toista kesäteatteriesitystämme ”Kartanonherra ja Kilpineito”, jonka ensimmäinen puoli esitettiin Kartanon päärakennuksen terassilla, portailla ja miespihalla. Roolini oli Lilly von Heideman. Odotin kohtaukseen menoa päärakennuksen eteisessä oven takana käsi valmiiksi oven kahvalla (ovi oli hieman raollaan, koska siitä kulki äänentoistolaitteiden piuhoja). Tiesin, ettei kukaan ole tulossa terassilta sisään sillä hetkellä - mutta joku veti ovea auki! Pidin kiinni tiukasti, jos se vaikka oli ilmavirta, mutta veto voimistui ja jouduin vetämään ovea kaksin käsin kovaa puristamalla! Olin melko häkeltynyt, pelästynytkin, mutta avasin oven ja astuin ulos näyttämölle, kun oma ns. iskurepliikkini tuli. Väliajalla kysyin kanssanäyttelijöiltä oliko kukaan yrittänyt tulla ulkoa eteiseen ”väärään” aikaan. Vastaus oli: ei. Kiskoessani ovea eteisen sisäpuolella oli muitakin näyttelijöitä, jotka huomasivat kamppailuni oven kanssa. Lilly von Heideman taisi käydä luonamme, ei hänkään pahalla (vaikka voimaa hänessä oli!), vaan työmme hyväksyen. Näin uskon. Urajärven Kartanoteatterihan haluaa pitää Kartanon hengissä ja Lillyn ja Hugon elämäntyön voimissaan.

Muistelijana Satu Tala

Aarteita kartanon kirjastosta - Juhani Aho, Lastuja

Urajärven kartanon omistajasisarukset Hugo ja Lilly von Heideman olivat

tunnetusti suuria taiteiden ystäviä. Niinpä heidän kirjahyllyissäänkin oli

edustava kokoelma sekä kansainvälistä että kotimaista klassista ja sen ajan

(1800- ja 1900-lukujen vaihteen) modernia kirjallisuutta. Vääksyn

yhteiskoulun ysiluokkalaiset ovat tänä keväänä tarttuneet samoihin

kirjoihin kuin Hugo ja Lilly aikoinaan. Julkaisemme tässä sarjassa heidän

ajatuksiaan lukemastaan. Ne on kirjattu lukupäiväkirjaan tai muotoiltu

kirjallisuusesseeksi.
___

Lastuja

Aloitin lukemaan Juhani Ahon kirjaa Lastuja, sillä meidän täytyi lukea koulussa klassikkoteos. Kirja ei herättänyt suurempaa mielenkiintoa, sillä kansi on sininen eikä siinä lue kirjan nimeä tai kirjailijaa. Kirjan takakannessakaan ei lue mitään, joten en oikein osaa odottaa kirjalta mitään. Sain tietää, että kirja koostuu monesta lyhyestä tekstistä, joita nimitetään lastuiksi. Tämä ei minua hirveämmin houkuttele, sillä itse pidän pitkästä juonesta, jossa on paljon juonenkäänteitä.

                                                                 *****

Kun olen lukenut ensimmäiset 30 sivua ja olen sitä mieltä, että lukeminen on tavattoman puuduttavaa. Lastut ovat pituudeltaan 3 - 8 sivua ja en tunne saavani niistä mitään irti. Tarinat käytännössä loppuvat, ennen kuin ehtivät kunnolla edes alkaa. Yhdessäkään lastussa ei ole mainittu päähenkilöä ja joistakin teksteistä en ole edes saanut selvää kuka päähenkilö on. Yhdessäkään lastussa ei ollut "pahiksia" ja "hyviksiä", joita minua kiinnostavat kirjat ehdottomasti vaativat.

                                                                 *****

Puolet kirjasta luettuani lukeminen on edelleen tylsää. Lastut kirjassa kertovat enimmäkseen Suomesta, parisuhteista ja rakkaudesta. Tekstit eivät edelleenkään herätä minussa suurempaa mielenkiintoa lukemista kohtaan. Henkilöt ja tarinat vaihtelevat, joten tuntuu, että vaikka kuinka luen, en saa kunnollista otetta kirjasta. Kirjan tekstit ovat kohtuullisen uskottavia, sillä ne eivät ole yliluonnollisia, vaan perustuvat todelliseen miljööhön ja tavallisiin henkilöihin.

                                                                 *****

Kun teosta on enää 40 sivua jäljellä, novelleihin on tullut uusi aihe, joka on metsästys. Muutama novelli on käsitellyt metsästystä ja sen eettisiä näkökulmia. Minua kuitenkin edelleen ärsyttää lyhyet juonet, mutta osaan lastuista olen saanut jo otteen ja niiden lukeminen ei ole niin väkisin vääntämistä. On vaikea arvella, mitä seuraavissa lastussa tapahtuu, sillä aiheet vaihtelevat kuitenkin aika paljon.

                                                                 *****

Lastuja-teoksen ensimmäinen kokoelma päättyy tekstiin nimeltä ”Nuori unelma”, jossa pohditaan Suomen tulevaisuutta ja Suomen hyviä puolia. Kirjan päätyttyä olo oli helpottunut ja hyvä.  

Juuso Korhonen