perjantai 6. heinäkuuta 2018

Juhlavuoden blogikirjoitus - Satu Talan kesämuistoja



Museomme juhlavuoden kunniaksi julkaisemme sarjan kirjoituksia, joissa ihmiset jakavat muistojaan ja kokemuksiaan museolta.


Vanhempani ostivat tontin kyläläiseltä Kempin perheeltä Urajärven itärannalta, nykyisen Kiiskinlammintien varrelta vuonna 1959 ja rakensivat sinne meille kesämökin ja saunan. Olen ollut kesäurajärveläinen nyt lähes kuusikymmentä vuotta pikkutytöstä näihin 
päiviin - toivottavasti vielä lukuisia kesiä eteenpäinkin! Yhtään kesää en ole ollut Urajärvettä, ja tavaksi tuli vierailla Kartanomuseolla lähes vuosittain, kun se vain on ollut auki. Vieroitusoireita tuli, kun museo oli restauroinnin vuoksi kiinni useamman kesän - onneksi piha-alue ja puisto ja kartanon rannat olivat vapaasti saavutettavissa.




Kartanoon ja kartanomuseoon minulla liittyy siis paljon muistoja, jotka jakaisin kolmeen ryhmään:
1. Vilkas, eläväinen kartano kylän keskellä 2. Kartanomuseo puistoineen 3. Mystinen kartano.

1. Vilkas, eläväinen kartano kylän keskellä

Kun olin lapsi, kartanolla oli vilkasta elämää. Itse kartanon päärakennuksessa asui vielä  kunnioitusta herättävä, iäkäs Simolinin pariskunta, Helsingin yliopiston varastokirjasto tutkija-asuntoineen oli kovassa käytössä - osa kirjastosta oli myös entisessä isossa kivinavetassa, jonka toisessa päässä myös asuttiin. Matkailumajassa asui kesäisin täysihoidossa lomalaisia, mm. eräs meidänkin tuttavaperheemme useana kesänä. He ruokailivat nykyisen kahvilan tiloissa. Muistan miten sinne sisään mennessä hyvän ruoan tuoksun lisäksi nenään tuli sikarin haju - ei se hullummalta tuntunut sekään silloin... Täysihoidossa olivat varmaan myös ”stipenditaiteilijat”, joita von Heidemanien testamentin mukaisesti kartanolla myös asui. Isäni noteerasi erityisesti kirjailija Matti Kurjensaaren. Minä tapasin paljon myöhemmin siellä näyttelijäkollegoitani, mm. Kaija Pakarisen.
Metsätie (Kiiskinlammintie) ei ollut mitenkään hyväkuntoinen - eikä ulottunut kaikille mökeille asti ja sen varrella laidunsi maatalojen lehmiä veräjien erottamana, joten me mökkiläiset liikennöimme paljon veneillä kartanon kautta kylälle kauppaan ja hakemaan maitotonkkien kanssa uutta lämmintä, ihanan rasvaista maitoa suoraan maataloista (perheeni tottakai Kempeiltä). Huh sitä helteistä kartanon tietä! Onneksi matkan varrella oli marjapensaita, josta me lapset syötiin epäröimättä, kun ne nyt eivät olleet suoraan kenenkään pihassa, vaan tien varrella. Kartanon PIHAn marjapensaat jätettiin rauhaan! Myöhemmin (olikohan 80-90- luvulla?) kartanolle asti tuli kauppa-auto, jossa joskus käytiin vaikkakin kylän oma Markkasen kauppa oli meille elintärkeä.
Nykyään kartanon elämää vilkastuttavat erilaiset tapahtumat: Urajärven Kesäpäivä, konsertit ja tietysti Kartanoteatteri. Aiemmilta ajoilta muistan yhden oikein suuren tapahtuman, Urajärven Nuorisoseuran Kesäjuhlan 29.6.1969. Päivä oli aurinkoinen ja kartanon piha täynnä ihmisiä, niin kyläläisiä kuin meitä kesäasukkaitakin seuraamassa Kartanon päärakennuksen terassilla esitettävää huvinäytelmää, jonka oli ohjannut Nuorisoseuran puheenjohtaja, kauppias Pekka Markkanen ja rooleissa muut aktiiviset nuorisoseuralaiset (mm. kaunis Margit Aaltonen (joka puhelimessa aina esittäytyi ”kaupan neitinä” - siis oikeassa Markkasen kaupassa). Pekka Markkanen kantoi vastuunsa esityksestä konkreettisesti: hän makasi penkin alla terassin kaiteen takana valmiina kuiskaamaan repliikin, jos tarve tulisi!

2. Kartanomuseo puistoineen

60-luvulla museokierroksilla pääsimme surutta kaikkiin tiloihin, esim. Hugo-herran makuualkovia myöten. Erikoista oli, että Hugolla oli tavallaan kaksi huonetta: tämän tumman työhuone+alkovin lisäksi myös huone, joka nykyään esitellään vierashuoneena. Pääsimme myös aina käymään Valkoisen rouvan kamarissa vanhan päärakennuksen (niin sitä silloin kutsuttiin) yläkerrassa. Varhaiset oppaat kertoivat, että kummituskamarin oven eteen vedettiin aina lipasto esteeksi, ettei Sofia päässyt itsekseen ulos - mutta kerran se unohtui ja seuraukset tiedämme... Silloin oppaat myös kertoivat, että Sofian nuorempi poika kuoli hukkumalla. Nythän se tieto on kumottu kirkonkirjoihin vedoten.
Muistaakseni 60-70 -luvuilla museon oppaat vaihtuivat usein, joukossa monesti nuoria, ehkä opiskelijoita. Kun kävimme museolla vuodesta toiseen, alkoi mieleen tulla uusia kysymyksiä ja tarkennuksia, joita oppaalta kysyimme. Kerran esitimme kysymyksen, jolloin opas vaikeni, tuijotti hetken eteensä ja aloitti selostuksensa kyseisen huoneen kohdalta alusta uudelleen. Ei ole oppaan työkään helppoa, mutta rutinoituneempi olisi varmaan sanonut, ettei juuri nyt tiedä tätä asiaa tai aikoisi selvittää asian myöhemmin. 
Mutta tuleehan teatterissakin näyttelijöille joskus ns. bläkäreitä...
Vanha talo (Muistojen hiljainen koti) suljettiin joskus - olisiko ollut 70-luvulla - korjausta varten, koska talon olivat vallanneet tupajumit. Talo kokonaan vai katto puhdistettiin ötököistä ja korjattiin, ja museovieraat pääsivät taas katsomaan kummituskamaria, asehuonetta, matalaa salia ja palvelusväen huonetta työvälineineen ja huikeine yhdestä puusta tehtyine ruokapöytineen.
2000-luvulle(ko?) asti puutarha, puisto ja Hugo-herran polku sekä Walhalla olivat melko villissä/ rehevässä kunnossa, mutta veistoksia ja eläinpatsaita oli runsaasti yllättämässä kävelijää siellä täällä. Mielikuvitus lähti liikkeelle, kun suurensuuret monihaaraiset puut vielä humisivat kovassa tuulessa. Tonttula oli aina jännittävä paikka, eikä näitä puutarha/vuoritonttuja aikaisempina vuosikymmeninä nähnytkään Suomessa kai melkein missään muualla. Nykyään puisto on niin kaunis ja hoidettu, varmasti Lillyn ja Hugon ajatusten ja ajan mukainen.
Veneilevät mökkiläiset toivat veneensä enimmäkseen Joutsenlahden rantaan, ja matalan rannan takia veneestä nousu oli haastavaa, kun kaikki tiesimme rantahiekassa asustavista iilimadoista - näinkin niitä, mutteivät ne ainakaan minuun onnistuneet iskemään kiinni!
Pikkusaaren eli Vitilän kerrottiin kuuluneen Kartanolle. Tarina (joku oppaista?) kertoi, että alunperin se ei ollutkaan saari vaan luoto, jonka päälle kartanolaiset kuljetuttivat maa-ainetta, jotta siitä kasvoi saari. Todistus tästä olisi se, että saaressa kasvaa (tai kasvoi - nythän se on aika lahonnut ja retkeilijöiden polttama...) niin montaa eri puulajia. Lapsena siellä käytiin - ja nähtiin taas tonttuja! Välillä saareen oli maihinnousukieltokin.




3. Mystinen kartano

Urajärven Kartanolla kummittelee. Näin on kerrottu aina.
Eräs varhaisista museo-oppaista kertoi, että 50-60 -luvulla kaksi heinolalaista opiskelijapoikaa halusi osoittaa, ettei mitään kummitusta tai aavetta ole. He pyysivät luvan yöpyä kummitushuoneessa, ja saivat luvan. Puolilta öin kamarin rukki alkoi pyöriä itsekseen kummankaan pojista siihen koskematta. Pojat poistuivat paikalta niin pian kuin pystyivät...
Mökkiläisissä oli runsaasti tanssi-ikäistä nuorisoa 60-luvun alussa, heihin kuului myös isosisareni. Järven itärannalta nuoret lähtivät soutaen kartanon rantaan, jonne veneet jätettiin ja nuoret kulkivat jalan kartanotietä kylätielle, josta pikkubussi keräsi tanssikansaa joko Lystintöyrylle tai Jenkkapirtille. Samalla tavoin he palasivat yöllä, kävelivät kartanontien veneille ja soutivat mökeilleen. Ihailin sisareni rohkeutta ja kysyin eikö Valkeaa rouvaa tänäkään yönä ollut näkynyt. Ei ollut, vastasi hän ja jatkoi tansseissa käyntiään.
Minua ei Kartanolle saisi yöaikaan millään, kunnes tajusin että yöllähän minäkin siellä olen ollut kolmena kesänä, kun meillä on ollut Kartanoteatterin yönäytökset! Ajattelimme, että Sofia on hyväksynyt näytelmämme ja esityksemme, kertoihan ensimmäinen esitys ”Valkea kuin uni” hänen traagisesta kohtalostaan. Siihen on viitattu myös myöhemmissä esityksissä.
Legendaarinen Kartanon kahvilan pitäjä Anelma Mäkelä kertoi aikanaan tavanneensa Valkean rouvan, kuulleensa hänet ja hänen aukoneen ovia jne., mutta ystävällisesti eikä lainkaan niin kuin joku netissä on kertonut kauhuelokuvamaisesti. Eiköhän Sofia kuitenkin suojele Kartanoa ja ihmisiä, jotka Kartanosta pitävät - ja sen toimintaa jatkavat!
Ystävämme Hannu Markkanen puolestaan kertoi, että vuosikymmeniä sitten jo aiemmin mainittu Ida Simolin kyllästyi Joutsenlahdella rellestäviin viikonloppukalastajiin, ja hän ratkaisi ongelman vetäen päälleen valkean lakanan ja lähtien kulkemaan puiston kujia pitkin. Levottomat kalastajat poistuivat nopeasti ja hiljaa - eikä häiriötä Simolineille sen jälkeen aiheutunut. Hannu itse kyllä tajusi museon nykyisen sisäänkäyntioven auenneen ja sulkeutuneen hänen istuessaan kesäteatteriharjoitusten aikana oven edustan penkillä - ovesta ei kuitenkaan ollut tullut eikä mennyt kukaan...
Olin luullut, että Kartanossa kummittelee vain Valkea rouva, mutta sain kuulla myös Lilly von Heidemanin liikkuvan siellä - nimenomaan päärakennuksessa (Valkean rouvan aluetta on Muistojen hiljainen koti ja puisto). Sain konkreettisen todisteen Lillyn läsnäolosta, kun esitimme toista kesäteatteriesitystämme ”Kartanonherra ja Kilpineito”, jonka ensimmäinen puoli esitettiin Kartanon päärakennuksen terassilla, portailla ja miespihalla. Roolini oli Lilly von Heideman. Odotin kohtaukseen menoa päärakennuksen eteisessä oven takana käsi valmiiksi oven kahvalla (ovi oli hieman raollaan, koska siitä kulki äänentoistolaitteiden piuhoja). Tiesin, ettei kukaan ole tulossa terassilta sisään sillä hetkellä - mutta joku veti ovea auki! Pidin kiinni tiukasti, jos se vaikka oli ilmavirta, mutta veto voimistui ja jouduin vetämään ovea kaksin käsin kovaa puristamalla! Olin melko häkeltynyt, pelästynytkin, mutta avasin oven ja astuin ulos näyttämölle, kun oma ns. iskurepliikkini tuli. Väliajalla kysyin kanssanäyttelijöiltä oliko kukaan yrittänyt tulla ulkoa eteiseen ”väärään” aikaan. Vastaus oli: ei. Kiskoessani ovea eteisen sisäpuolella oli muitakin näyttelijöitä, jotka huomasivat kamppailuni oven kanssa. Lilly von Heideman taisi käydä luonamme, ei hänkään pahalla (vaikka voimaa hänessä oli!), vaan työmme hyväksyen. Näin uskon. Urajärven Kartanoteatterihan haluaa pitää Kartanon hengissä ja Lillyn ja Hugon elämäntyön voimissaan.

Muistelijana Satu Tala



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tutkittua asiaa - ”Urajärven kartanon elämää vuosina 1830–1917 kyläläisten kuulemana ja kertomana”

Lilly ja Hugo ystävineen kartanon rannassa. Kuva: Finna.fi kuvapalvelusta. Tutkittua asiaa -sarjassa julkaisemme Urajärven kartano...