sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Tutkittua asiaa - ”Urajärven kartanon elämää vuosina 1830–1917 kyläläisten kuulemana ja kertomana”

Lilly ja Hugo ystävineen kartanon rannassa. Kuva: Finna.fi kuvapalvelusta.


Tutkittua asiaa -sarjassa julkaisemme Urajärven kartanoon liittyviä tutkimusaiheisia kirjoituksia, joissa ihmiset kertovat omista tutkimustuloksistaan liittyen kartanon elämään.


Melkein kolme vuotta sitten sain erään sähköpostin, joka ohjasi vahvasti elämääni lähes kolme vuotta. Kesätyöni kartanomuseon oppaana olivat lopuillaan, kun kartanon restaurointi- ja konservointityöhön osallistunut, ja muun muassa kartanon tontut kunnostanut, Juha Toivio otti minuun yhteyttä ja ehdotti mahdollisen pro gradun aiheeksi ”Urajärven kyläläisten perimätieto ja omat kokemukset kartanosta ja kartanoelämästä”. Hän oli jo sivunnut aihetta omassa opinnäytetyössään ja toivoi, että joku tarttuisi tähän aiheeseen syvemmin ja perehtyisi siihen kunnolla. Noin vuoden hauduttelin aihetta mielessäni, kunnes lähdin kirjoitus- ja tutkimustyöhön. Tutkielman edetessä sen suunta meni vähän sinne sun tänne, mutta lopullinen työ ”Urajärven kartanon elämää vuosina 1830–1917 kyläläisten kuulemana ja kertomana” osui melkoisen lähelle Juha Toivion ideaa.

Tutkielman tekeminen oli äärimmäisen mielenkiintoista, avartavaa, haastavaa, kehittävää, turhauttavaa ja loppumetreillä jopa epätoivoista. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja työ hyväksyttiin lopullisesti kesäkuussa 2018. 

Tutkielmassa selvitin, miten kartanon viimeiset yksityiset omistajat, Lilly ja Hugo von Heideman, koettiin ja koetaan Urajärvellä. Lisäksi tulkitsin Hugon ja Lillyn aikaisten työntekijöiden muistoja kartanolla työskentelystä. Keskityin myös kartanolla koettuihin paranormaaleihin ilmiöihin. Vastauksia etsin monista eri lähteistä, kuten kyläläisten vanhoista muistelmista sekä itse tekemistäni viidestätoista haastattelusta.
   
von Heidemanien aatelissuvun koettiin olleen kyläläisistä eristäytynyt. He seurustelivat pääosin Heinolan ja muiden lähiseutujen säätyläisten kanssa. Kartanolla työskentely oli raskasta ja tilaisuuksien rajoissa työntekijät tekivät vilunkia keventääkseen työtaakkaansa. Kokonaisuutena von Heidemaneja kuvailtiin niillä adjektiiveilla, jotka olivat tyypillisiä sen ajan suomalaista aatelia kuvailtaessa. Toisaalta von Heidemanit koettiin sivistyneiksi, rohkeiksi, oikeudenmukaisiksi, naisten oikeuksia ajaviksi, taloudellisiksi ja hyväkäytöksisiksi, kun taas toisaalta heitä kuvailtiin irstaiksi, mielenvikaisiksi, raaoiksi, väkivaltaisiksi, tuhlaileviksi, välinpitämättömiksi ja tunteettomiksi. Pääosin von Heidemanit onnistuivat jättämään itsestään sellaisen mielikuvan, jonka he todennäköisesti halusivat jälkeensä jättää. Käsitys von Heidemaneista on yhtäläinen sen käsityksen kanssa, minkä aateliset halusivat itsestään 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa antaa. Tätä käsitystä tosin sotkivat aateliston mustamaalaamiskampanjat lehdistössä ja kaunokirjallisuudessa, jotka todennäköisesti vaikuttivat jo lukutaitoisen kansan käsityksiin herrasväestä.

Tutkielma on luettavissa alla olevasta linkistä. Lukuiloa – ja muistakaa antaa armoa, tämä on vain gradu. 😏



Christian Liljeroos
Urajärven kartanomuseon museo-opas vuosina 2014–2015 ja 2017–2018.


perjantai 6. heinäkuuta 2018

Juhlavuoden blogikirjoitus - Satu Talan kesämuistoja



Museomme juhlavuoden kunniaksi julkaisemme sarjan kirjoituksia, joissa ihmiset jakavat muistojaan ja kokemuksiaan museolta.


Vanhempani ostivat tontin kyläläiseltä Kempin perheeltä Urajärven itärannalta, nykyisen Kiiskinlammintien varrelta vuonna 1959 ja rakensivat sinne meille kesämökin ja saunan. Olen ollut kesäurajärveläinen nyt lähes kuusikymmentä vuotta pikkutytöstä näihin 
päiviin - toivottavasti vielä lukuisia kesiä eteenpäinkin! Yhtään kesää en ole ollut Urajärvettä, ja tavaksi tuli vierailla Kartanomuseolla lähes vuosittain, kun se vain on ollut auki. Vieroitusoireita tuli, kun museo oli restauroinnin vuoksi kiinni useamman kesän - onneksi piha-alue ja puisto ja kartanon rannat olivat vapaasti saavutettavissa.




Kartanoon ja kartanomuseoon minulla liittyy siis paljon muistoja, jotka jakaisin kolmeen ryhmään:
1. Vilkas, eläväinen kartano kylän keskellä 2. Kartanomuseo puistoineen 3. Mystinen kartano.

1. Vilkas, eläväinen kartano kylän keskellä

Kun olin lapsi, kartanolla oli vilkasta elämää. Itse kartanon päärakennuksessa asui vielä  kunnioitusta herättävä, iäkäs Simolinin pariskunta, Helsingin yliopiston varastokirjasto tutkija-asuntoineen oli kovassa käytössä - osa kirjastosta oli myös entisessä isossa kivinavetassa, jonka toisessa päässä myös asuttiin. Matkailumajassa asui kesäisin täysihoidossa lomalaisia, mm. eräs meidänkin tuttavaperheemme useana kesänä. He ruokailivat nykyisen kahvilan tiloissa. Muistan miten sinne sisään mennessä hyvän ruoan tuoksun lisäksi nenään tuli sikarin haju - ei se hullummalta tuntunut sekään silloin... Täysihoidossa olivat varmaan myös ”stipenditaiteilijat”, joita von Heidemanien testamentin mukaisesti kartanolla myös asui. Isäni noteerasi erityisesti kirjailija Matti Kurjensaaren. Minä tapasin paljon myöhemmin siellä näyttelijäkollegoitani, mm. Kaija Pakarisen.
Metsätie (Kiiskinlammintie) ei ollut mitenkään hyväkuntoinen - eikä ulottunut kaikille mökeille asti ja sen varrella laidunsi maatalojen lehmiä veräjien erottamana, joten me mökkiläiset liikennöimme paljon veneillä kartanon kautta kylälle kauppaan ja hakemaan maitotonkkien kanssa uutta lämmintä, ihanan rasvaista maitoa suoraan maataloista (perheeni tottakai Kempeiltä). Huh sitä helteistä kartanon tietä! Onneksi matkan varrella oli marjapensaita, josta me lapset syötiin epäröimättä, kun ne nyt eivät olleet suoraan kenenkään pihassa, vaan tien varrella. Kartanon PIHAn marjapensaat jätettiin rauhaan! Myöhemmin (olikohan 80-90- luvulla?) kartanolle asti tuli kauppa-auto, jossa joskus käytiin vaikkakin kylän oma Markkasen kauppa oli meille elintärkeä.
Nykyään kartanon elämää vilkastuttavat erilaiset tapahtumat: Urajärven Kesäpäivä, konsertit ja tietysti Kartanoteatteri. Aiemmilta ajoilta muistan yhden oikein suuren tapahtuman, Urajärven Nuorisoseuran Kesäjuhlan 29.6.1969. Päivä oli aurinkoinen ja kartanon piha täynnä ihmisiä, niin kyläläisiä kuin meitä kesäasukkaitakin seuraamassa Kartanon päärakennuksen terassilla esitettävää huvinäytelmää, jonka oli ohjannut Nuorisoseuran puheenjohtaja, kauppias Pekka Markkanen ja rooleissa muut aktiiviset nuorisoseuralaiset (mm. kaunis Margit Aaltonen (joka puhelimessa aina esittäytyi ”kaupan neitinä” - siis oikeassa Markkasen kaupassa). Pekka Markkanen kantoi vastuunsa esityksestä konkreettisesti: hän makasi penkin alla terassin kaiteen takana valmiina kuiskaamaan repliikin, jos tarve tulisi!

2. Kartanomuseo puistoineen

60-luvulla museokierroksilla pääsimme surutta kaikkiin tiloihin, esim. Hugo-herran makuualkovia myöten. Erikoista oli, että Hugolla oli tavallaan kaksi huonetta: tämän tumman työhuone+alkovin lisäksi myös huone, joka nykyään esitellään vierashuoneena. Pääsimme myös aina käymään Valkoisen rouvan kamarissa vanhan päärakennuksen (niin sitä silloin kutsuttiin) yläkerrassa. Varhaiset oppaat kertoivat, että kummituskamarin oven eteen vedettiin aina lipasto esteeksi, ettei Sofia päässyt itsekseen ulos - mutta kerran se unohtui ja seuraukset tiedämme... Silloin oppaat myös kertoivat, että Sofian nuorempi poika kuoli hukkumalla. Nythän se tieto on kumottu kirkonkirjoihin vedoten.
Muistaakseni 60-70 -luvuilla museon oppaat vaihtuivat usein, joukossa monesti nuoria, ehkä opiskelijoita. Kun kävimme museolla vuodesta toiseen, alkoi mieleen tulla uusia kysymyksiä ja tarkennuksia, joita oppaalta kysyimme. Kerran esitimme kysymyksen, jolloin opas vaikeni, tuijotti hetken eteensä ja aloitti selostuksensa kyseisen huoneen kohdalta alusta uudelleen. Ei ole oppaan työkään helppoa, mutta rutinoituneempi olisi varmaan sanonut, ettei juuri nyt tiedä tätä asiaa tai aikoisi selvittää asian myöhemmin. 
Mutta tuleehan teatterissakin näyttelijöille joskus ns. bläkäreitä...
Vanha talo (Muistojen hiljainen koti) suljettiin joskus - olisiko ollut 70-luvulla - korjausta varten, koska talon olivat vallanneet tupajumit. Talo kokonaan vai katto puhdistettiin ötököistä ja korjattiin, ja museovieraat pääsivät taas katsomaan kummituskamaria, asehuonetta, matalaa salia ja palvelusväen huonetta työvälineineen ja huikeine yhdestä puusta tehtyine ruokapöytineen.
2000-luvulle(ko?) asti puutarha, puisto ja Hugo-herran polku sekä Walhalla olivat melko villissä/ rehevässä kunnossa, mutta veistoksia ja eläinpatsaita oli runsaasti yllättämässä kävelijää siellä täällä. Mielikuvitus lähti liikkeelle, kun suurensuuret monihaaraiset puut vielä humisivat kovassa tuulessa. Tonttula oli aina jännittävä paikka, eikä näitä puutarha/vuoritonttuja aikaisempina vuosikymmeninä nähnytkään Suomessa kai melkein missään muualla. Nykyään puisto on niin kaunis ja hoidettu, varmasti Lillyn ja Hugon ajatusten ja ajan mukainen.
Veneilevät mökkiläiset toivat veneensä enimmäkseen Joutsenlahden rantaan, ja matalan rannan takia veneestä nousu oli haastavaa, kun kaikki tiesimme rantahiekassa asustavista iilimadoista - näinkin niitä, mutteivät ne ainakaan minuun onnistuneet iskemään kiinni!
Pikkusaaren eli Vitilän kerrottiin kuuluneen Kartanolle. Tarina (joku oppaista?) kertoi, että alunperin se ei ollutkaan saari vaan luoto, jonka päälle kartanolaiset kuljetuttivat maa-ainetta, jotta siitä kasvoi saari. Todistus tästä olisi se, että saaressa kasvaa (tai kasvoi - nythän se on aika lahonnut ja retkeilijöiden polttama...) niin montaa eri puulajia. Lapsena siellä käytiin - ja nähtiin taas tonttuja! Välillä saareen oli maihinnousukieltokin.




3. Mystinen kartano

Urajärven Kartanolla kummittelee. Näin on kerrottu aina.
Eräs varhaisista museo-oppaista kertoi, että 50-60 -luvulla kaksi heinolalaista opiskelijapoikaa halusi osoittaa, ettei mitään kummitusta tai aavetta ole. He pyysivät luvan yöpyä kummitushuoneessa, ja saivat luvan. Puolilta öin kamarin rukki alkoi pyöriä itsekseen kummankaan pojista siihen koskematta. Pojat poistuivat paikalta niin pian kuin pystyivät...
Mökkiläisissä oli runsaasti tanssi-ikäistä nuorisoa 60-luvun alussa, heihin kuului myös isosisareni. Järven itärannalta nuoret lähtivät soutaen kartanon rantaan, jonne veneet jätettiin ja nuoret kulkivat jalan kartanotietä kylätielle, josta pikkubussi keräsi tanssikansaa joko Lystintöyrylle tai Jenkkapirtille. Samalla tavoin he palasivat yöllä, kävelivät kartanontien veneille ja soutivat mökeilleen. Ihailin sisareni rohkeutta ja kysyin eikö Valkeaa rouvaa tänäkään yönä ollut näkynyt. Ei ollut, vastasi hän ja jatkoi tansseissa käyntiään.
Minua ei Kartanolle saisi yöaikaan millään, kunnes tajusin että yöllähän minäkin siellä olen ollut kolmena kesänä, kun meillä on ollut Kartanoteatterin yönäytökset! Ajattelimme, että Sofia on hyväksynyt näytelmämme ja esityksemme, kertoihan ensimmäinen esitys ”Valkea kuin uni” hänen traagisesta kohtalostaan. Siihen on viitattu myös myöhemmissä esityksissä.
Legendaarinen Kartanon kahvilan pitäjä Anelma Mäkelä kertoi aikanaan tavanneensa Valkean rouvan, kuulleensa hänet ja hänen aukoneen ovia jne., mutta ystävällisesti eikä lainkaan niin kuin joku netissä on kertonut kauhuelokuvamaisesti. Eiköhän Sofia kuitenkin suojele Kartanoa ja ihmisiä, jotka Kartanosta pitävät - ja sen toimintaa jatkavat!
Ystävämme Hannu Markkanen puolestaan kertoi, että vuosikymmeniä sitten jo aiemmin mainittu Ida Simolin kyllästyi Joutsenlahdella rellestäviin viikonloppukalastajiin, ja hän ratkaisi ongelman vetäen päälleen valkean lakanan ja lähtien kulkemaan puiston kujia pitkin. Levottomat kalastajat poistuivat nopeasti ja hiljaa - eikä häiriötä Simolineille sen jälkeen aiheutunut. Hannu itse kyllä tajusi museon nykyisen sisäänkäyntioven auenneen ja sulkeutuneen hänen istuessaan kesäteatteriharjoitusten aikana oven edustan penkillä - ovesta ei kuitenkaan ollut tullut eikä mennyt kukaan...
Olin luullut, että Kartanossa kummittelee vain Valkea rouva, mutta sain kuulla myös Lilly von Heidemanin liikkuvan siellä - nimenomaan päärakennuksessa (Valkean rouvan aluetta on Muistojen hiljainen koti ja puisto). Sain konkreettisen todisteen Lillyn läsnäolosta, kun esitimme toista kesäteatteriesitystämme ”Kartanonherra ja Kilpineito”, jonka ensimmäinen puoli esitettiin Kartanon päärakennuksen terassilla, portailla ja miespihalla. Roolini oli Lilly von Heideman. Odotin kohtaukseen menoa päärakennuksen eteisessä oven takana käsi valmiiksi oven kahvalla (ovi oli hieman raollaan, koska siitä kulki äänentoistolaitteiden piuhoja). Tiesin, ettei kukaan ole tulossa terassilta sisään sillä hetkellä - mutta joku veti ovea auki! Pidin kiinni tiukasti, jos se vaikka oli ilmavirta, mutta veto voimistui ja jouduin vetämään ovea kaksin käsin kovaa puristamalla! Olin melko häkeltynyt, pelästynytkin, mutta avasin oven ja astuin ulos näyttämölle, kun oma ns. iskurepliikkini tuli. Väliajalla kysyin kanssanäyttelijöiltä oliko kukaan yrittänyt tulla ulkoa eteiseen ”väärään” aikaan. Vastaus oli: ei. Kiskoessani ovea eteisen sisäpuolella oli muitakin näyttelijöitä, jotka huomasivat kamppailuni oven kanssa. Lilly von Heideman taisi käydä luonamme, ei hänkään pahalla (vaikka voimaa hänessä oli!), vaan työmme hyväksyen. Näin uskon. Urajärven Kartanoteatterihan haluaa pitää Kartanon hengissä ja Lillyn ja Hugon elämäntyön voimissaan.

Muistelijana Satu Tala



maanantai 18. kesäkuuta 2018

Aarteita kartanon kirjastosta - Juhani Aho, Lastuja

Urajärven kartanon omistajasisarukset Hugo ja Lilly von Heideman olivat
tunnetusti suuria taiteiden ystäviä. Niinpä heidän kirjahyllyissäänkin oli
edustava kokoelma sekä kansainvälistä että kotimaista klassista ja sen ajan
(1800- ja 1900-lukujen vaihteen) modernia kirjallisuutta. Vääksyn
yhteiskoulun ysiluokkalaiset ovat tänä keväänä tarttuneet samoihin
kirjoihin kuin Hugo ja Lilly aikoinaan. Julkaisemme tässä sarjassa heidän
ajatuksiaan lukemastaan. Ne on kirjattu lukupäiväkirjaan tai muotoiltu
kirjallisuusesseeksi.
___

Lastuja

Aloitin lukemaan Juhani Ahon kirjaa Lastuja, sillä meidän täytyi lukea koulussa klassikkoteos. Kirja ei herättänyt suurempaa mielenkiintoa, sillä kansi on sininen eikä siinä lue kirjan nimeä tai kirjailijaa. Kirjan takakannessakaan ei lue mitään, joten en oikein osaa odottaa kirjalta mitään. Sain tietää, että kirja koostuu monesta lyhyestä tekstistä, joita nimitetään lastuiksi. Tämä ei minua hirveämmin houkuttele, sillä itse pidän pitkästä juonesta, jossa on paljon juonenkäänteitä.

                                                                 *****

Kun olen lukenut ensimmäiset 30 sivua ja olen sitä mieltä, että lukeminen on tavattoman puuduttavaa. Lastut ovat pituudeltaan 3 - 8 sivua ja en tunne saavani niistä mitään irti. Tarinat käytännössä loppuvat, ennen kuin ehtivät kunnolla edes alkaa. Yhdessäkään lastussa ei ole mainittu päähenkilöä ja joistakin teksteistä en ole edes saanut selvää kuka päähenkilö on. Yhdessäkään lastussa ei ollut "pahiksia" ja "hyviksiä", joita minua kiinnostavat kirjat ehdottomasti vaativat.

                                                                 *****

Puolet kirjasta luettuani lukeminen on edelleen tylsää. Lastut kirjassa kertovat enimmäkseen Suomesta, parisuhteista ja rakkaudesta. Tekstit eivät edelleenkään herätä minussa suurempaa mielenkiintoa lukemista kohtaan. Henkilöt ja tarinat vaihtelevat, joten tuntuu, että vaikka kuinka luen, en saa kunnollista otetta kirjasta. Kirjan tekstit ovat kohtuullisen uskottavia, sillä ne eivät ole yliluonnollisia, vaan perustuvat todelliseen miljööhön ja tavallisiin henkilöihin.

                                                                 *****
Kun teosta on enää 40 sivua jäljellä, novelleihin on tullut uusi aihe, joka on metsästys. Muutama novelli on käsitellyt metsästystä ja sen eettisiä näkökulmia. Minua kuitenkin edelleen ärsyttää lyhyet juonet, mutta osaan lastuista olen saanut jo otteen ja niiden lukeminen ei ole niin väkisin vääntämistä. On vaikea arvella, mitä seuraavissa lastussa tapahtuu, sillä aiheet vaihtelevat kuitenkin aika paljon.

                                                                 *****

Lastuja-teoksen ensimmäinen kokoelma päättyy tekstiin nimeltä ”Nuori unelma”, jossa pohditaan Suomen tulevaisuutta ja Suomen hyviä puolia. Kirjan päätyttyä olo oli helpottunut ja hyvä.  

Juuso Korhonen




lauantai 16. kesäkuuta 2018

Aarteita kartanon kirjastosta - Juhani Aho, Omatunto

Urajärven kartanon omistajasisarukset Hugo ja Lilly von Heideman olivat
tunnetusti suuria taiteiden ystäviä. Niinpä heidän kirjahyllyissäänkin oli
edustava kokoelma sekä kansainvälistä että kotimaista klassista ja sen ajan
(1800- ja 1900-lukujen vaihteen) modernia kirjallisuutta. Vääksyn
yhteiskoulun ysiluokkalaiset ovat tänä keväänä tarttuneet samoihin
kirjoihin kuin Hugo ja Lilly aikoinaan. Julkaisemme tässä sarjassa heidän
ajatuksiaan lukemastaan. Ne on kirjattu lukupäiväkirjaan tai muotoiltu
kirjallisuusesseeksi.
___

Juhani Ahon Omatunto

Luin Juhani Ahon Omatunto-kirjan (1914). Lukukokemus oli miellyttävä. Kirjan tarinalla on selkeä merkitys. Kirjan juoni on hyvä ja rakenne sujuva.  

Kirja alkaa siten, että Söderlingin perheessä on ventovieras mies vierailulla. Ukki selittää humalaisena siitä, miten ennen kaikki oli paremmin: laivat ajoivat karille ja elanto saatiin merestä. Muut toruvat ukkia hänen onnettomasta selittelystään. Sen jälkeen vieras lähtee pois ja muut ihailevat häntä sekä toivovat, että hekin olisivat yhtä rikkaita kuin tämä mies. He haaveilevat saavansa rikkauksia merestä laivojen ajaessa karille. Muutamat perheestä eivät kuitenkaan usko, että laivat minnekään karille ajaisivat. Yksi heistä on Hanna, jolla on ongelmia poikaystävänsä Kallen kanssa. Hanna haluaisi Kallen lähtevän mukanaan kaupunkiin, mutta Kalle ei näe ajatuksessa järkeä. 

Ajatuksiani ensimmäisestä luvusta: 

Kirjan alku vaikuttaa hiukan sekavalta, ei kerrota kunnolla, keitä henkilöt ovat, miten he liittyvät toisiinsa, eikä tilannetta ole selitetty kovin tarkoin. Mitä pidemmälle kirjaa kuitenkin lukee, sitä enemmän se houkuttelee lukemaan lisää. 

Ajatuksiani kirjasta, kun olin lukenut siitä noin puolet: 
Mielenkiintoni kirjaa kohden kasvaa koko ajan. Kirja vaikuttaa vähän paremmalta kuin alussa, sillä olen päässyt mukaan kirjan juoneen ja tunnen kirjan henkilötkin paremmin. Päähenkilöä ei minusta ollut vielä tähän mennessä kerrottu, sillä yhtä henkilöä kuvataan jossakin kohtaa kirjassa enemmän kuin muita, siksi päättelisin, että kirjassa on monta eri päähenkilöä. Minusta Kallea ja hänen kantamaansa syntiä ruumiin ryöstämisestä on kuitenkin kuvattu eniten, ja siihen koko kirja perustuu. 

Kirjassa on siis tapahtunut niin, että Söderlingin perhe löysi meren rannasta laivalastin mukana tulleita rikkauksia, pumpulipaaleja. He miettivät, mitä niille tekisivät ja samalla Kalle luuli tehneensä hirveän vääryyden. Eräänä iltana Kalle tunnusti siskolleen Helgalle ja isälleen ryöstäneensä rahakätkön ruumiilta. Kaikki järkyttyivät ja rupesivat miettimään jatkotoimenpiteitä. 

Ajatuksiani kun olin edennyt kirjassa kohtaan ennen varsinaista loppuratkaisua:  

Kirjassa minua ihastuttaa, kuinka hyvin Juhani Aho on tuonut kirjassaan tosielämän esille. Minua ihastuttaa myös se, kuinka hyvin kirjan nimi, Omatunto, kuvaa kirjaa ja ihmisen mieltä sekä käyttäytymistä.  

Ajatuksiani kirjan loppuun lukemisen jälkeen: 

Lukemisen päätyttyä minulla on hyvällä tavalla hämmentynyt olo ja se saa minut tuntemaan, että loputkin aukot ovat täyttyneet, eikä kirjasta jää mitään puuttumaan. Kirja loppuu siten, että Söderlingin perheellä on puhdas omatunto luovutettuaan rahasaaliin tullille sekä tietäen, etteivät he hävinneet myöskään mitään naapureilleen.  He tietävät toimineensa oikein ja sankarillisesti, vaikka ei olisi edes tarvinnut. Kaikki hyvällä mielellä kirjan lopussa. 

Loppuratkaisu on mielestäni erittäin onnistunut, sillä lopussa oli hyvin yllättävä käänne, joka ainakin yllätti minut, tosin ihan positiivisella tavalla. Odotukseni kirjasta täyttyivät, sillä sain mielenkiintoisen lukukokemuksen. Mielipiteeni loppujen lopuksi kirjasta on se, että en ehkä sanoisi sitä niinkään loistavaksi mutta ei kirjan lukeminen hukkaankaan mennyt. 

Vilja Kärenmäki 


torstai 14. kesäkuuta 2018

Aarteita kartanon kirjastosta - Minna Canth, Murtovarkaus

Urajärven kartanon omistajasisarukset Hugo ja Lilly von Heideman olivat
tunnetusti suuria taiteiden ystäviä. Niinpä heidän kirjahyllyissäänkin oli
edustava kokoelma sekä kansainvälistä että kotimaista klassista ja sen ajan
(1800- ja 1900-lukujen vaihteen) modernia kirjallisuutta. Vääksyn
yhteiskoulun ysiluokkalaiset ovat tänä keväänä tarttuneet samoihin
kirjoihin kuin Hugo ja Lilly aikoinaan. Julkaisemme tässä sarjassa heidän
ajatuksiaan lukemastaan. Ne on kirjattu lukupäiväkirjaan tai muotoiltu
kirjallisuusesseeksi.
___

Blogiteksti Murtovarkaudesta

Aloitin lukemaan Minna Canthin teoksen Murtovarkaus (1878), koska meidän täytyi lukea koulussa klassikkoteos. Kirjan etukansi vaikutti melko yksinkertaiselta ja takakantta ei ollut, mutta odotin kirjalta silti hauskaa juonta ja nopeaa tempoa.
Kirjan alku ei ole kovin houkuttavan oloinen, koska siinä ei tapahdu mitään jännittävää, mutta muutaman sivun päästä kirjasta tulee paljon mielenkiintoisempi. Alussa kerrotaan Niilon isän ja Peltolan tekemästä morsiamen hankinnasta vasten Niilon suostumusta. Niilon ja Loviisan isien suunnitelma ei ainakaan Niilon mielestä ollut kovin hyvä. Kirjassa ei ole niin sanottuja "hyviä" ja "pahoja" henkilöitä, vaan jokainen on omalla tavallaan hyvä henkilö.

Kirjan teksti ei ole minusta mieleistä luettavaa, koska kieli oli vanhahtavaa ja tarinassa jokainen puhuu ”Antti sitä” ja ”Helena tätä”. Henkilöiden valinnat ulottuivat hyvin 1800-luvulle, kirjasta huomaa helposti silloisen ajattelutavan eroavaisuuden nykyaikaan.
Minua kummastutti, miten heti oltiin "ottamassa" vaimoksi muita ihmisiä, joita ei vielä edes kunnolla tunnettu. Eniten vihastutti, että jonkun toisen omaisuus tulee varastetuksi. Toivon kirjan loppuvan siihen, että tarinassa ilmennyt rahajuttu selviää ja syyllinen rangaistaan.

Kirjan lopussa syyllinen eli Pentula saadaan kiinni ja vangitaan. Niilo ja Helena menevät vihdoin kihloihin. Loppu on kirjassa yllättävän mielenkiintoinen ja todella onnistunut, vaikka Niilosta ja Helenasta olisi voinut kertoa vähän enemmän. Kirjan luettua tuli hieman yllättävä olo, miten alun perusteella tylsältä näyttävästä kirjasta tuli niin jännittävä ja hyvä. Kirja jopa ylitti omat odotukseni! Juoni on minusta aivan uskottavaa, vaikka nykyaikana jotkut asiat tehtäisiin luultavasti toisin. Juoni on myös hyvää ja sen tempo aika sopiva.

Pidin kirjassa eniten Niilosta, koska hän on niin viaton ja suhteessa hänelle raha ei ollut tärkeintä. Hän myös pahoittelee tekojansa niin nätisti. Niilon isä Peltola ei puolestaan ole niin miellyttävä, sillä hän yrittää itse päättää Niilon morsiamen varallisuuden perusteella: köyhä torpparitytär ei käynyt. Pidin Murtovarkaudesta ja se onkin yksi miellyttävämmistä kirjoista, mitä olen lukenut.

Jirka Tommola

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Aarteita kartanon kirjastosta - Juhani Aho, Juha

Urajärven kartanon omistajasisarukset Hugo ja Lilly von Heideman olivat
tunnetusti suuria taiteiden ystäviä. Niinpä heidän kirjahyllyissäänkin oli
edustava kokoelma sekä kansainvälistä että kotimaista klassista ja sen ajan
(1800- ja 1900-lukujen vaihteen) modernia kirjallisuutta. Vääksyn
yhteiskoulun ysiluokkalaiset ovat tänä keväänä tarttuneet samoihin
kirjoihin kuin Hugo ja Lilly aikoinaan. Julkaisemme tässä sarjassa heidän
ajatuksiaan lukemastaan. Ne on kirjattu lukupäiväkirjaan tai muotoiltu
kirjallisuusesseeksi.
___

Lukupäiväkirja: Juha (Juhani Aho, 1911)

23.4.

Nopeasti kirjaa selailtuani vaikuttaa siltä, että tämän lukeminen voisi oikeasti jopa herättää jonkunnäköisiä tuntemuksia ja pitää mielenkiintoni yllä. Toivon ja luulen, että kirjassa kuvailtaisiin luontevasti kirjan ilmestymisajankohdan elämää niin ihmisten ajatusmaailman kuin myös rekvisiitan ja ympäristön puolesta.

24.4.

Alkuvaiheessa kirjaa alkaa jo tuntua erittäin toivottomalta Juhan puolesta, muut miehet vetävät Marjaa kuin Rapalan uistimet haukia. Juhalla ei vaikuta olevan enää minkäänlaista kilpailukykyä tai loistoa Marjan silmissä. Vaikka kristallipalloni on huollossa, voin silti tehdä hyvin todennäköisen oletuksen tämän tarinan päättymisestä.

3.5.

Möin kristallipallon, sillä pärjään näköjään ilmankin. (Juoni alkaa siis olla jo oikeasti selvä.) Marja on lähtenyt Shemeikan matkaan ja jättänyt Juhan epätoivoon taistelemaan oletuksien ja äitinsä kanssa. Hetken ajaksi mielenkiintoni heräsi uudelleen, kun Marja ennen lähtöään suuttui Shemeikalle, kun tämä puhui Juhasta niin halveksivasti ja teki tästä puheillaan vain mitättömän vanhan miehen, joka kuitenkin oli Marjasta huolehtinut ja tätä hyvänä pitänyt. Mutta kuinkas ollakaan sai Juhan oma äiti muutettua Marjan mielen ja onnistui ajamaan tämän matkoihinsa. Koen vahvaa sympatiaa Juhaa kohtaan, muiden hahmojen tekemät ärsyttävät ja mielestäni huonot ratkaisut tuntuvat jo liian inhimillisiltä ja todellisilta. Ajoittain tuntuu kuin tämä kirja olisi vain muodollisesti kaunisteltu raportti jokapäiväisestä elämästä.

8.5.

Minua sieppaa Marjan mielihalut, jotka vaikuttavat suunnistavan jonkun toisen aika-avaruuden kompassiin avulla: Jatkuvaa epäröintiä siitä, kannattiko Shemeikan matkaan lähteä ja onnistuisiko enää palaamaan kotiin. Hetken kuluttua Marja näkee taas tulevaisuuden täynnä hohtoa ja toivoa kera Shemeikan. Ehkä vähemmän mielipahaa aiheuttaisi, jos Juha ei etsisi Marjaa yksin sydän murtuneena ja vailla apua. Luulen, että kun Juha saa Marjalta vahvistuksen siitä, että tämä vapaaehtoisesti lähti Shemeikan matkaan, taitaa tarina olla Juhan osalta ohi.

12.5.

Saisin varmaan töitä Astral Tv:stä, koska jo olen ilmiömäinen ennustaja.

Kun totuus paljastuu Juhalle, hän varaa yksisuuntaisen menolipun suoraan kosken syövereihin, jonne hän vaipuu kasvoillaan ''älytön, ilmeetön hymy''. Kuten jo aiemmin mainitsin, ei tämänkaltainen loppu tullut yllätyksenä. Heikompi ihmismieli olisi varmasti tehnyt saman ratkaisun huomattavasti aikaisemmin. Mutta toisaalta juoni pitää sisällään pieniä toivonkipinöitä, jotka saivat aina minut jatkamaan lukemista, koska takaraivossa kuitenkin seilasi sellainen ajatus, että ehkä kaikki menee hyvin ja Juha saa oikeutta.

Ainut merkittävä ja mainitsemisen arvoinen henkilö, joka myös saa nauttia minun myötätuntoani tässä teoksessa on Juha, joka vaikutti olevan oikeasti järkevä ja terve ihminen ja jonka tavassa analysoida asioita ja ratkoa tilanteita on jotain sellaista, jaloa tahtoa ja nöyryyttä, mikä saa varmasti monet lukijat Juhan puolelle.

Kirja itse oli ehkä lopulta hieman puuduttava, koska tarinan lopun pystyi arvaamaan jo pitkälti ennen puoliväliä. Mutta tapa, jolla teos on kirjoitettu, on upea. Se miten Juhani Aho kuvailee ympäristöä ja saa tunteita esille pelkän fiktiivisen tekstikatkelman avulla, on varmaan syy sille miksi Ahon ura pysyi menestyksekkäällä tiellä niin pitkään.

Erik Maas

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Aarteita kartanon kirjastosta - Juhani Aho, Kesäinen unelma

Urajärven kartanon omistajasisarukset Hugo ja Lilly von Heideman olivat
tunnetusti suuria taiteiden ystäviä. Niinpä heidän kirjahyllyissäänkin oli
edustava kokoelma sekä kansainvälistä että kotimaista klassista ja sen ajan
(1800- ja 1900-lukujen vaihteen) modernia kirjallisuutta. Vääksyn
yhteiskoulun ysiluokkalaiset ovat tänä keväänä tarttuneet samoihin
kirjoihin kuin Hugo ja Lilly aikoinaan. Julkaisemme tässä sarjassa heidän
ajatuksiaan lukemastaan. Ne on kirjattu lukupäiväkirjaan tai muotoiltu
kirjallisuusesseeksi.
___

Mies ja Mari

Urajärven kartanon viimeiset omistajat, Lilly ja Hugo von Heidemann, olivat suuria kulttuurin ystäviä. Heidän kulttuuriharrastustaan kuvaa monipuolinen kokoelma kirjoja, jotka Urajärven kartanon kirjahyllyä vielä tänäkin päivänä koristavat. Kirjahyllyssä on myös paljon Juhani Ahon teoksia.

Luin Juhani Ahon novellin Kesäinen unelma (1892), joka kertoo miehestä, joka rakastuu Mari-nimiseen tyttöön. Mies ja Mari rakastuvat ja viettävät kesän yhdessä. Mies lupaa, ettei jättäisi Maria ja jäisi asumaan hänen kanssa. Puhuttuaan isänsä kanssa hän päättää kuitenkin mennä opiskelemaan. Novelli loppuu, kun mies palaa opiskelemasta ja jatkaa elämäänsä, mutta haaveilee yhä kesästään Marin kanssa.

Novellin päähenkilö on mies. Hänen nimeään ei mainita novellissa. Novellin alussa ja keskellä mies sanoo rakastavansa Maria. Koulun aikana ajatus Marista muuttuu kesäiseksi unelmaksi. Mari päätyy naimisiin jonkun muun kanssa ja saa lapsia.

Novellissa on minä-kertoja, joka kertoo asioita päähenkilön näkökulmasta. Asiat kerrotaan tapahtumajärjestyksessä. Novellin kieli ja sanasto ovat helposti ymmärrettäviä, vaikka novelli kirjoitettiin yli sata vuotta sitten.

1800-luvun loppupuoleen sijoittuvan novellin tapahtumapaikat sijoittuvat järven läheisyyteen maaseudulla. Tämä ympäristö antaa rauhallisen ja vanhanaikaisen kuvan novellin tapahtumista. Suurin osa novellin tapahtumista sijoittuu kesään. Novellissa vain mainitaan lopussa kesän jälkeinen opiskelu ja seuraavat vuodet.

Novellin tärkein kohta on loppukesä, jolloin mies juttelee isänsä kanssa ja päättää menevänsä opiskelemaan. Tämä kohta muuttaa miehen ja Marin elämän. Novellissa keskeistä on miehen ja Marin rakkaus, ja siitä puhutaan melkein joka kohdassa.

Yhdeksäsluokkalainen tyttö

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Aarteita kartanon kirjastosta - Minna Canth, Lapsenpiika

Urajärven kartanon omistajasisarukset Hugo ja Lilly von Heideman olivat
tunnetusti suuria taiteiden ystäviä. Niinpä heidän kirjahyllyissäänkin oli
edustava kokoelma sekä kansainvälistä että kotimaista klassista ja sen ajan
(1800- ja 1900-lukujen vaihteen) modernia kirjallisuutta. Vääksyn
yhteiskoulun ysiluokkalaiset ovat tänä keväänä tarttuneet samoihin
kirjoihin kuin Hugo ja Lilly aikoinaan. Julkaisemme tässä sarjassa heidän
ajatuksiaan lukemastaan. Ne on kirjattu lukupäiväkirjaan tai muotoiltu
kirjallisuusesseeksi.
___

Hän oli vasta neljätoista

Urajärven kartanon kirjahylly sisältää monia tunnettuja teoksia, joita luetaan myöskin tänä päivänä. Näistä teoksista monet ovat Minna Canthin kirjoittamia. Minna Canth oli realismin ajan kirjailija, hän otti kantaa yhteiskunnan ongelmiin ja puolusti naisten ja lasten oikeuksia. Luin novellin Lapsenpiika ja se herätti minussa paljon ajatuksia.

Minna Canthin novelli Lapsenpiika (1887) kertoo piian elämästä. Novelli ottaa kantaa sen ajan piikojen ankaraan kohteluun.

Novellin piika Emmi on töissä korkea-arvoisemmassa perheessä ja hoitaa lasta nimeltä Lilli. Jo novellin alussa Emmi vahingossa pudottaa lapsen. Lapsen äiti haukkuu Emmiä kelvottomaksi ja pakottaa hänet etsimään uutta työpaikkaa. Novellin tapahtumat kerrotaan selkeästi ja novelli loppuu siihen, kun Emmi saa töitä huonomaineisesta perheestä.

Novellin päähenkilö Emmi on loppuun palanut, nuori tyttö. Hän raataa kaikki päivät niin, että hänen jalkoihinsa sattuu. Novellin alussa hän ei jaksaisi nousta edes sängystään, mutta lopussa huomataan, kuinka paljon huonomminkin asiat voisivat mennä.

Silja, toinen, luultavasti vanhempi piika, selvästikin haluaisi huolehtia Emmistä. Lopussa hän on hyvin huolissaan siitä, mihin Emmi on itsensä laittanut.

Emmin työnantajan nimeä ei novellissa mainita. Hän pyytää Emmiltä liikoja ja ei anna hänen nukkua tarpeeksi ja sen takia lapsi alun perin tippuukin.

Canthin novelli on kirjoitettu proosallisesti ja siinä on käytetty ulkopuolista kertojaa. Novelli on kirjoitettu Emmin näkökulmasta.

Kieli on hyvin selkeää, teksti sisältää joitakin vanhahtavia sanoja, mutta ottaen huomioon novelli ilmestymisajan, niitä sanoja on hyvin vähän. Teksti on todella helppolukuista vielä tänäkin päivänä. Novellissa on myös hieman ruotsin kieltä, joka viittaa sen ajan sivistyneisiin ihmisiin.
Novelli sijoittuu 1800-luvun lopulle ja se on kirjoitettu realismin aikana. Realismin vaikutus näkyy novellissa hyvin, esimerkiksi siinä, miten asiat kerrotaan suoraan ja kiertelemättä. Novelli kuvaa noin kuukauden ajanjaksoa ja sijoittuu jonkinlaiseen kylään.

Novelli ottaa kantaa 1800-luvun piikojen ankaraan kohteluun ja heidän raskaaseen arkeen. Novelli kertoo myös hyvin työnantajien epäkunnioittavasta ja halveksuvasta asenteesta piikoja kohtaan. Minna Canth sai tämän kaiken tiivistettyä muutamasivuiseen novelliin, joka antaa hyvän kuvan sen ajan elämästä. Novellia lukiessani mietin, mahtoiko elämä Urajärven kartanossa olla samankaltaista 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.

Meri Vuorivirta

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Aarteita kartanon kirjastosta - Juhani Aho, Rauhan erakko

Urajärven kartanon omistajasisarukset Hugo ja Lilly von Heideman olivat
tunnetusti suuria taiteiden ystäviä. Niinpä heidän kirjahyllyissäänkin oli
edustava kokoelma sekä kansainvälistä että kotimaista klassista ja sen ajan
(1800- ja 1900-lukujen vaihteen) modernia kirjallisuutta. Vääksyn
yhteiskoulun ysiluokkalaiset ovat tänä keväänä tarttuneet samoihin
kirjoihin kuin Hugo ja Lilly aikoinaan. Julkaisemme tässä sarjassa heidän
ajatuksiaan lukemastaan. Ne on kirjattu lukupäiväkirjaan tai muotoiltu
kirjallisuusesseeksi.
___

Lukupäiväkirja: Rauhan erakko

Minulla oli luettavanani Juhani Ahon teos Rauhan erakko (1916). Tässä tekstissä kerron omia kokemuksiani mainitusta kirjasta. Voin vain kuvitella, millaista kirjan lukeminen on ollut 1900-luvun alun Asikkalassa, tarkalleen ottaen Urajärven kartanolla. Mahdollisesti kartanon porvareilla on aikoinaan herännyt samanlaisia ajatuksia kuin minulla nykyään, tai sitten ei.

Kun kirjaa tutkii päältä päin, kuvioinnista ja väreistä tulee mieleen historialliset ajat. Kirjassa ei ole takakansitekstiä, joten kirjan tapahtumat pysyvät vielä pimennossa. Kun kirjan nimen yhdistää kirjan ulkoasuun, tulee mieleen erämaamökki, jossa joku istuu uunin lämmössä. Tämän hetkisten ajatusten perusteella odotan mielenkiintoista ja rauhallista lukukokemusta.

Luettuani kirjasta ensimmäisen luvun vaikutelma tuntuu avonaiselta, ei ole selvinnyt mitä kirjassa tulee tapahtumaan ja on ollut hieman irtonaista kerrontaa. Vaikka alku tuntuukin vaikealta, kirja houkuttelee silti lukemaan salaperäisyytensä ansiosta. Salaperäisen alusta tekee vuorella asuva erakko, josta kerrotaan vain vähän.

Kirjan päähenkilö on tähän asti ollut mies, joka istuskelee ravintolassa, katoksen alla. Hän vaikuttaa pohdiskelevalta, ajattelee paljon. Päähenkilön juttusilla ravintolassa käy matkailijoita ja kylän miehiä.
Kirjan paha tai salaperäinen henkilö vaikuttaisi olevan vuoren erakko. Hänestä kerrotaan jotenkin taianomaisesti. Henkilö sanoo jotakin valtakunnan tuhoutumisesta ja siitä, ettei tule enää sotaa. Kirjan alku on sellainen, että on vaikea sanoa mitä tulee tapahtumaan myöhemmin kirjassa.

Luettuani kirjasta noin puolet ajatukseni ovat osittain muuttuneet ja osittain pysyneet samoina. Samaa mieltä olen siitä, että kirjan juoni on avonainen. Eri mieltä olen nyt siitä, että vuoren erakko olisi jotenkin ihmeellinen. Hän vaikuttaisi olevan ihan tavallinen tyyppi.

Päähenkilöstä on tullut esiin yksi uusi piirre. Hän vaikuttaisi olevan vanha ja huonokuntoinen. Tällaisen vaikutelman sain, koska hänellä on vaikeuksia liikkua maastossa.

Eniten kirjassa itseäni häiritsee se, että mitään ei oikein tapahdu. Kirjassa vain mietiskelleen ja katsellaan. Ainoat todelliset tapahtumat ovat olleet heinän teko ja sodan syttyminen. Suurimmaksi osaksi kirjassa höpistään maailman rauhasta ja kerrotaan vain yksittäisiä asioita, jotka eivät tunnu liittyvän toisiinsa. Lukemisesta ei saa mitään irti, jos luettuaan 20 sivua, muistaa vain kaksi asiaa.
Ihmettelen, miten joku voi edes kirjoittaa kirjan, jossa ei ole päätä eikä häntää. Kirja ei tempaa lukijaa mukaansa, sillä siinä ei ole minkäänlaista tapahtumallista juonta. Luulisin, että kirjan lopussa sama meininki jatkuu…

Kirjan lopussa ”rauhan erakko” hylkää aatteensa sodan takia. Lopulta tulee kuitenkin toisiin aatoksiin ja uskoo taas aatteisiinsa.

Kirjassa ei ole mielestäni minkäänlaista juonta. Ainut asioita yhdistävä teema on rauhan aate, joka on jatkuvasti esillä. Kirjan päähenkilö on uskottava tyyppi, mutta muut henkilöt ovat hieman ihmeellisiä. Itselleni kirja ei ainakaan sopinut. Kirja voisi sopia paremmin jonkinlaiselle haaveilijalle tai mielikuvitukselliselle ihmiselle.

Roope Eskola

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Aarteita kartanon kirjastosta - Henrik Ibsen, Nukkekoti

Urajärven kartanon omistajasisarukset Hugo ja Lilly von Heideman olivat
tunnetusti suuria taiteiden ystäviä. Niinpä heidän kirjahyllyissäänkin oli
edustava kokoelma sekä kansainvälistä että kotimaista klassista ja sen ajan
(1800- ja 1900-lukujen vaihteen) modernia kirjallisuutta. Vääksyn
yhteiskoulun ysiluokkalaiset ovat tänä keväänä tarttuneet samoihin
kirjoihin kuin Hugo ja Lilly aikoinaan. Julkaisemme tässä sarjassa heidän
ajatuksiaan lukemastaan. Ne on kirjattu lukupäiväkirjaan tai muotoiltu
kirjallisuusesseeksi.
___

Ibsenin Nukkekoti 

Sain koulussa opettajalta tehtäväkseni lukea Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti (1879)Kyseessä on realismin ajan näytelmä, joka kertoo naisten asemasta ennen vanhaan. Ibsenin teoksia löytyy myös Urajärven kartanon kirjahyllystä. 

Tämä kyseinen Ibsenin teos on todella mielenkiintoinen juonensa takia, vaikka kirjan alku onkin aika perinteinen. Siinä kerrotaan heti sen hetken tapahtumista ja kuvaillaan ympäristöä aika tarkasti. Ihan ensimmäiset sivut ovat mielestäni sekavia, sillä juuri mitään ei aluksi paljastunut, mutta kun päähenkilö alkoi kertoa lisää, mielenkiintoni heräsi kunnolla. Teksti on helppolukuista ja tunnelmaan pääsee helposti mukaan. 

Kirjassa päähenkilönä toimii Nora. Hän on yhdessä aviomiehensä Helmerin kanssa muuttanut etelään. Helmer nuhtelee Noraa hänen rahankäytöstään sekä uskottelee hänelle, ettei hän osaa käyttää saamansa rahaa järkevästi — Nora on kuitenkin erimieltä. Helmerin nuhteluista huolimatta hän ja Nora tulevat toimeen eivätkä esimerkiksi riitele. Noralla on kuitenkin salaisuus, jota hän ei ole Helmerille kertonut tämän ollessa sairaana. Noran vanhan ystävän rouva Linden tullessa kylään Nora paljastaakin salaisuuden hänelle: Hän kertoo, miksi he muuttivat etelään, ja mistä he saivat rahat siihen. Se on hänen "ikioma salaisuutensa", kuten hän kirjassa kehuskelee. 

Yleisesti kirja on aika hyvä juonen, tarinan ja sen viestin vuoksi. Voisin lukea sen uusiksikin joskus. Oli hienoa saada lukea tällaista, jossa tulee iso juonikäänne lopussa, jolloin se jää avoimeksi ja lopun voi päätellä itse. Suosittelen tätä kaikille, jotka ovat kiinnostuneet Ibsenin kirjallisuudesta ja joita kiinnostaa lukea samaa kirjallisuutta kuin Urajärven kartanon viimeiset asukkaat ovat lukeneet. 

Merilin Väli

lauantai 17. helmikuuta 2018

Kartanolle oma blogi

Tämä on testipostaus uudelle blogille.

Tulevaisuudessa tulemme julkaisemaan myös blogipostauksia mm. yhteistyössä koulujen kanssa ja ne tulee näkymään tässä erillisessä blogissa.

Tervetuloa seuraamaan tulevaisuudessa kirjoituksia!

Tutkittua asiaa - ”Urajärven kartanon elämää vuosina 1830–1917 kyläläisten kuulemana ja kertomana”

Lilly ja Hugo ystävineen kartanon rannassa. Kuva: Finna.fi kuvapalvelusta. Tutkittua asiaa -sarjassa julkaisemme Urajärven kartano...