keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

"350 vuotta Heidemanien tarinaa"         osa 4


Suomen kansallismuseon intendentti Jouni Kuurne antoi ystävällisesti Urajärven kartanon ystäville käyttöönsä Urajärven kartanoon liittyviä blogitekstejään. Tämän tekstin aiheena on kartanon joutsen. 


Joutsen

Urajärvellä joutsen on kesäisin varma vieras kartanon viereisessä lahdenpoukamassa – se nimittäin on kytketty ankkurilla järven pohjaan. Karlsbadista keväällä 1912 ostetun, metallista valetun joutsenen ohella lintuveistoksia on kartanon puistoon hankittu muitakin, huuhkaja (ostettu samasta paikasta 1913) ja kaksi kotimaista kotkaa. Kotkaa yritettiin bongata jo Berliinissä 1904, kuten Lilly 13.7. kertoo: ”Tänä aamuna teimme retken raitiovaunulla Oranienstraßelle metsästäessämme rautaista kotkaa, jonka Hugo halusi niemelleen. Lopulta löysimme paikan, mutta siellä oli vain embleemejä, joten jouduimme palaamaan tyhjin käsin.” Puuttumaan jäänyt rautalintu korvattiin sitten Wilh. Andsténin tehtaan valmistamalla savisella kotkalla. Ensimmäisen innoituksen oman joutsenen hankkimiseen antoivat ehkä useat Euroopan matkoilla puistoissa nähdyt lammet lintuineen.

Joutsenlammet ihastuttivat Hugoa jo vuosikymmen ennen kuin kotijoutsen hankittiin. Hugon selostus Dresdenistä 10.3.1901 saa muutenkin miettimään, alkoiko hän jo tuolloin suunnitella Urajärven puiston uudistamista. Ainakin jotkut Dresdenissä puistossa nähdyt elementit löysivät tiensä myös koti-Suomeen: ”… päivällisen jälkeen lähdimme kävelylle Großer Garteniin. Tämä puistoalue on kaunein jonka olen sillä saralla nähnyt, voin sanoa. Kilometrien pituisia, ikivanhojen lehmusten, kuusien ja sypressien reunustamia puistokäytäviä, siellä täällä joutsenlampi, pieni kahvila, luonnollista kokoa suurempia rintakuvia, pikku patsaita yms.” Kuukautta myöhemmin Roomassa käytiin Pincio-kukkulalla, josta ”paluumatkalla … ohitimme joutsenlammen, jossa ui mustia joutsenia. Nämä ovat ensimmäiset, jotka olen luonnossa nähnyt, kuvia olen kyllä nähnyt, mutta luulin, että ne ovat vain runoilijan ja maalarin mielikuvituksen tuotetta. Mielestäni kyllä omat valkoiset joutsenemme ovat kauniimpia kuin nämä, niin kauniita kuin nämäkin ovat, mutta ne muistuttavat niin täysin surupukuista ihmistä.” Joutsenten näkeminen ilahdutti vielä Nizzassa, ja mustia joutsenia saatiin ihmetellä myös Milanossa viikkoa myöhemmin sekä syyskuussa 1904 Pariisin luonnontieteellisessä puutarhassa.

Antiikin aikana joutsenta pidettiin lintuna, jolle Apollon oli suonut ennustamisen kyvyn. Joutsenen uskottiin näin kykenevän aavistamaan myös oman kuolemansa, jota ennen se sitten lauloi valittavan mutta kauneimman, viimeisen laulunsa – joutsenlaulun. Tätä vertausta käyttivät jo Aiskhylos ja Cicero; todennäköisesti viime mainitun ansiosta vertauskuva tunnettiin keskiajallakin, mutta laajemmin se lienee silti levinnyt vasta 1500-luvun puolivälin jälkeen. 1600-luvulla erityisen suositussa ns. embleemikirjallisuudessa esiintyy sielläkin ajatus joutsenen juuri ennen kuolemaansa laulamasta laulusta – muutoin lintu yhdistettiin esimerkiksi runoilijoihin (taiteiden suojelijan Apollonin tunnuseläimenä), tosiystävyyden puhtauteen (valkoisuus?) tai (arvatenkin kokonsa takia) rohkeuteen. Apollonin tunnuseläimenä joutsenta on myös lainattu musiikin ja muusien tunnukseksi, harvinaisempia sen symboloimia asioita ovat mm. sielun puhtaus, melankolia ja eritoten keskiajalla ”hyvän kuolemisen taito” (joka oli oma taitolajinsa), tässäkin tapauksessa viimeisen, kauneimman laulunsa – tai ehkä ennakoinninlahjansa? – takia.

Mutta totta kai tämäkin juttu pitää saada jollain tavoin käännettyä Wagneriin, sillä niin kovin klassilliset ajatukset kuin edellä mainitut tuskin ovat olleet varsinainen kimmoke joutsenen hankintaan. Joutsen nimittäin yhdistää kaksi suurinta wagneriaanista Graalin ritaria, Parsifalin ja Lohengrinin. Joutsen on Graalin ritareiden uskollinen, suotuisana enteenä pitämä lintu, ja Parsifal saakin siksi satikutia ammuttuaan joutsenen lennosta Graalin linnan lähistöllä vain osoittaakseen taituruuttaan jousen käytössä. Ja joutsen vetää venettä, jolla Lohengrin saapuu Brabantin Elsan luo – kuten Urajärven uuninvarjostimen maalauksessa.



Elsa joutsenen vetämässä veneessä. Tuntemattoman kuva, noin 1912.


Jotakin melankolista on Urajärven lahdella tuntemattomana ajankohtana – mahdollisesti vuosisata sitten, kesällä 1912 – otetussa valokuvassa, jossa von Heidemanien ruotsalainen ystävä Elsa af Klinteberg on kuvattu Hugon joutsenen peilityynellä järvellä vetämässä veneessä: vaikka emme varmasti tiedäkään, oletettavasti kyse ei ole yrityksestä esittää Lohengrinia omin voimin, vaan tavallaan erilaisten mielikuvien, mielleyhtymien ja fantasioiden roolileikistä, kuten nykyään sanottaisiin. Millainen olikaan se mennyt maailma, jossa tällaisia kadonneita haavekuvia oli mahdollisuus toteuttaa ja ennen kaikkea – jossa ne olivat osa arkipäivää?


Teksti: Jouni Kuurne

Julkaistu ensimmäisen kerran 1.8.2012. "Urajärven kulttuuripuisto" -blogissa

Julkaistu myös vuonna 2013 julkaistussa teoksessa "Urajärveltä maailmalle: muistoja meiltä ja muualta: Jouni Kuurneen Urajärvi -blogiartikkelit

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

  "350 vuotta Heidemanien tarinaa"       osa 6 Sisarukset maailmalla – muutama poiminta Lillyn matkapäiväkirjasta Koronarajoituste...