”350 vuotta Heidemanien tarinaa” Osa 2
Kartanomuseomme viettää merkkivuotta, sillä tänä vuonna tulee kuluneeksi
350 vuotta siitä, kun Urajärven kartano siirtyi pitkäaikaisen omistajasukunsa
Heidemanien/ von Heidemanien haltuun. Koska Asikkalan kunta viettää paraikaa
vesistöaiheista ympäristövuotta, niin tutkaillaanpa tällä kertaa, millainen merkitys
Urajärvellä on ollut Heidemanien ja koko kylän elämässä:
ELÄMÄÄ URAJÄRVEN RANTAMILLA
Suomalaisen kartanokirjallisuuden perusteoksiin kuuluva Hämäläisiä kartanoita ja suurtiloja (1946)
kuvailee lähes runollisesti, miten Urajärven kartano kohoaa laajan puistoalueen keskellä peltojen
takana kimmeltävän kirkasvetisen Urajärven etelärannalla. Kartanon sijainti veden äärellä onkin
kautta aikojen lyönyt vahvan leiman kartanon ja koko kartanokylän elämään.
Alun perin Urajärven kartanon päärakennus sijaitsi kylän peltoaukean pohjoisosassa kauempana
järvestä, mutta jo 1680-luvulla kartano siirrettiin nykyiselle paikalleen Urajärveen työntyvälle niemelle.
Ennen nykyistä, 1800-luvun alussa rakennettua päärakennusta niemenkärjessä seisoi aiempi
päärakennus, joka kuitenkin rappeutui. Nykyinen päärakennus on rakennettu hyvin poikkeuksellisesti
siten, että pääsisäänkäynti on tulosuunnasta katsottuna rakennuksen takapuolella – järven puolella.
Ilmeisesti kaunista järvinäkymää pidettiin niin suuressa arvossa, että se haluttiin hetimiten esitellä
kartanon vierailijoille!
Kalamiesten apaja
Koko kartanon olemassaolon ajan järven läheisyydellä on ollut muutakin kuin maisemallista merkitystä.
Erityisen tärkeä Urajärvi on ollut kalastusapajana, josta on saatu maukasta särvintä niin kartanonväen
kuin kyläläisten ruokapöytään. Aikoinaan useimmilla kylän taloilla oli nuotta tai puolinuotta, toisilla
myös verkkoja, mertoja ja katiskoja. Ahvenia, haukia, särkiä ja muikkuja saatiin toisinaan niin paljon,
että niitä riitti myös kaupunkiin vietäväksi. Etenkin syksyisin kalansaalis oli runsasta. Saattoipa
nuottakunta joskus saada niin suuren saaliin, että se oli haettava rannasta hevosella.
Kalanpyydyksiä säilytettiin ja kuivattiin kartanon lähettyvillä Äijälahden poukamassa, missä oli ollut
kylän satama ja veneiden säilytyspaikka kyläyhteisön alkuvaiheista asti. Äijälahden rantahiekassa
makasikin aikoinaan sadoittain tuohesta ja männyn kuoresta tehtyjä verkon kannatuskohoja sekä
tuohipäällysteisiä verkon kiveksiä eli verkon painokiviä.
Kylän tunnetuimpia kalamiehiä 1800-1900-luvun vaihteessa oli Markku Forsman, suutari varsinaiselta
ammatiltaan. Keväisin ja kesäisin hän vietti suurimman osan ajastaan Urajärven saarissa tai niemissä,
mieluiten yksinään. Yöt hän vietti nuotiolla tai rakovalkean ääressä ja päivät hän kalasteli etupäässä
järven syviltä luodoilta ja syvien kaislikkojen rinteiltä, mistä sai suuria ahvenia. Toisinaan meni useita
päiviä, ettei Markulla ollut mitään muuta ruokaa kuin kalaa. Kun sattui oikein hyvä kalaonni, Markku vei
saaliinsa kartanoon.
Pyykkäystä rannalla ja avannolla
Äijälahti rajoittui Kankurinkiveen, joka oli suurikokoinen kivi aivan rannan läheisyydessä. Siinä oli
aikoinaan kyläläisten yhteinen pyykinpesupaikka. Jo keväällä aikaisin Kankurin kiven luokse kannettiin
suuri pyykkipata, toisinaan kaksikin. Kylän naiset iloitsivat kovin, kun pääsivät rannalle pyykkiä
pesemään, sillä pyykin peseminen oli talvisin varsin hankalaa ja useille perheille pyykkiä oli siksi
kasautunut talven aikana runsaasti. Etenkin mökkiläisillä oli vesi talvisin vähissä, sitä piti hakea kaukaa,
kuljettaa hevosilla tai kantaa saaveilla tai jopa sulattaa lumesta. Talvisin pyykki piti ensin pestä mökin
nurkassa tai hatarassa kodassa, missä lämmitettiin karjalle vesiä, ja sen jälkeen virutella avannossa.
Pyykkitiinu täynnään valmiiksi keitettyä ja tapparoilla hakattua pyykkiä tuotiin avannon viereen ja siinä
avannon reunalla naiset kumarrellen viruttivat pyykit irti lipeästä. Kovalla pakkasella ja ehkä vielä
vinhan tuulen raivotessa tämä oli ankarimpia naisten töitä. Kuinka ihanaa olikaan taas talven jälkeen
pestä pyykki järven rannassa ja saada se kuivaksikin vielä samana päivänä!
Vesille venosen mieli
Urajärvellä ja siihen yhteydessä olevalla Säynätjärvellä ei käytetty aikoinaan muita kulkuneuvoja kuin
soutuveneitä. Veneitä säilytettiin pitkään Äijälahdessa, joka olikin ahdettu niitä aivan täyteen. Veneet oli
vedetty koivujen ja rantaleppien väliin ja olivat harvoin lukittuja - airot vain nostettiin jonnekin
pensaikkoon, lähinnä lapsilta piiloon.
Vähitellen niin veneenpito kuin pyykinpesupaikkakin siirtyi Huhtaisiin, minne sijoittui myös kylän
yhteinen pellavien ja hamppujen lyötyslauta. Uuden kylänrannan etuna oli, että sinne pääsi kesälläkin
hevosella. Huhtaistenrannasta kehittyi myös kylän yhteinen uimapaikka.
Jossain vaiheessa sekä uimaranta että pyykinpesupaikka siirtyivät Säynätjärvelle. Siellä oli kallioinen ja
syvempi ranta. Nykypäivänä kuitenkin Huhtaranta ja sen kupeessa oleva Talassaari toimii jälleen kylän
yhteisenä venevalkamana ja uimapaikkana. Talassaaressa oli vielä lähelle 1950-lukua neljä nuottatalasta.
Jos kyläläisten veneet oli tarkoitettu ensisijaisesti kalastukseen ja muuhun hyötykäyttöön, niin kartanon
veneillä saatettiin soudella myös ihan huvikseen. Nuorten ja vähän vanhempienkin kesävieraiden kanssa
soudettiin vaikkapa kartanon lähellä olevaan Vitilän saareen kahvipannu ja muut nautintoaineet mukana.
Siellä nautittiin kesän ja luonnon kauneudesta. Kartanon herrasväellä oli siro haapapuinen, valkoiseksi
maalattu soutuvene.
Vene kartanon rannassa 1954. Kuva: Lusto – Suomen metsämuseo/ Erkki Laitakarin kok.
Laidunmaista maisemapuistoksi
Urajärven kartanon viimeisten aatelisten omistajien Hugo ja Lilly von Heidemanin aikana 1900-luvun
alussa kartanon rantamaisemiin, joita aiemmin oli käytetty laitumina, kehkeytyi ns. maisemapuisto.
Sisarusten ulkomaanmatkoilta saamilla innoitteilla ja 1800-luvun lopun yleisillä tyyli-ihanteilla oli
ilmeinen vaikutus puiston muotoutumiseen. Maisemapuistoa pidetään varsinkin Hugo von Heidemanin
luomuksena. Voimavaroja vaativille töille saatiin rahalliset edellytykset, kun sisarukset perivät Sysmän
rikkaimpiin miehiin kuuluneen velipuolensa Frans von Heidemanin tämän kuoltua vuonna 1896.
Tärkeintä maisemapuiston rakentamisessa yleisesti, ja niin myös Urajärvellä, oli luoda miellyttävät
puitteet maiseman ihailuun. Maastoa myötäilevien puistokäytävien tehtävänä oli johdatella kulkijaa
tunnelmasta toiseen, kauniiden näkymien, näköalapaikkojen ja luonnon erikoisuuksien äärelle sekä
varjoisille levähdyspaikoille koriste-esineineen ja rakennelmineen. Muistokivet, perhehauta, erilaiset
antiikkiaiheiset koriste-esineet, suihkulähde, oleskelupaikat kalusteineen, sillat jne. olivat etappeja
puistopromenadin varrella ja viittasivat maisemapuutarhataiteen tärkeisiin teemoihin.
Sunnuntaisin ja kesäiltoina herrasväki istui päärakennuksen isolla rapulla, josta on suora näköyhteys
järvelle. Erittäin kauniina kesäiltoina istuttiin aivan veden äärellä, kartanonniemen kärjessä olevan
pöydän ympärillä. Suosittua oli myös vaeltaa rantaan raivattua, kivien reunustamaa hiekkakäytävää
kauemmas puistoon, kahden lahdelman väliseen Muistojen niemeen, jossa olevan pöydän ympärillä
nautittiin eväitä ja seurusteltiin. Puiston polut ja rakenteet ovat yhä näkyvissä ja käytössä, tosin polut
kovin metsittyneinä ja paikoin vaikeakulkuisina.
Kuva: Christian Liljeroos
Matkailijoita ja mökkiläisiä
Hugo ja Lilly von Heidemanin aikakauden jälkeen elämä kartanon ja koko Urajärven rannoilla muuttui
ratkaisevasti ja peruuttamattomasti. Kartano siirtyi ensin Suomen muinaismuistoyhdistyksen
omistukseen ja myöhemmin 1980-luvulla Museoviraston haltuun. Vuonna 1928 kartanolla avattiin sekä
museo että taiteilijoiden kesäkoti Heidemanien testamenttitoiveen mukaisesti. Kartanolla vierailikin
kesäisin niin tutkijoita, matkailijoita kuin eri alojen taiteilijoita. Suomen Autoliitto piti 1950-luvulla
kartanolla retkeilymajaa ja kahvilaa, mikä osaltaan lisäsi matkailijoiden virtaa. Saman vuosikymmenen
lopulla kartanon alueelle kunnostettiin ja rakennettiin tiloja Helsingin yliopiston käyttöön ja tämän
muutoksen myötä Urajärven rantamaisemiin saapui yhä enemmän yliopistoväkeä työskentelemään ja
lomailemaan.
Samanaikaisesti Urajärven muille rannoille ja saariin alkoi syntyä huvila- ja mökkiasutusta. Urajärvellä
varttunut Jussi Tuominen pani huolestuneena merkille tämän kehityksen vieraillessaan kotikylässään
kesällä 1955: ”-- katselin kartanon vastaista Pohjankorven rantaa. Sinne oli kasvanut mökki mökin
viereen. Kauneimmat saaret kuten Sileeninkiven niemikin oli jo asutettu. Järvellä liikkuu moottori- ja
purjeveneitä todistuksena suuren maailman läheisyydestä ja Urajärven valtausvaaroista.”
Urajärvellä on tänä päivänä varsin tiheä kesäasutus ja soutuveneiden rinnalla järvellä liikkuu paljon
moottoriveneitä, joille kuitenkin on asetettu nopeusrajoitus.
Suojelun piiriin
Kirkas ja karu, lähdepohjainen Urajärvi pääsi kokonaisuudessaan suojelun piiriin yhtenä
Natura 2000-ohjelman kohteena. Lievästi emäksisenä se tarjoaa kasvupaikan poikkeuksellisen rikkaalle
ja monipuoliselle vesikasvillisuudelle. Lajimäärä on lähes 40 ja lajistoon kuuluu sekä
niukkaravinteisuutta että runsasravinteisuutta ilmentäviä lajeja. Urajärvi on yksi harvoista
hentonäkinruohon ja notkeanäkinruohon kasvupaikoista maassamme. Molemmat lajit ovat
rauhoitettuja koko maassa ja ovat herkkiä vesien rehevöitymiselle ja veden laadun muutoksille.
Natura-alueeseen sisältyy myös pieni kuivanmaan alue, ns. tervaleppäkorpi, joka sijaitsee
kartanonpuistossa suihkulähteen poukaman tuntumassa. Kohde on erityisen arvokas monien
sammallajien elinympäristönä, sillä läheiseltä lähteeltä laskeva kostea tihkuvetinen juotti samoin kuin
lehtipuiden maahan jääneet lahoavat rungot ja kannot luovat hyvät edellytykset sammallajeille. Alueelta
löytyy kaksikin uhanalaista lajia: Korpihohtosammal (Herzogiella turfacea) ja
Lepikkolaakasammal (Plagiothecium latebricola). Harmillisesti alue on päässyt rehevöitymään ja sinne
on levinnyt jättipalsamikasvustoa. Rehevöityminen on vaivannut myös itse poukamaa, jota on jouduttu
pitämään avoimena ruoppaamalla.
Järvi ja rantamaisema tutuksi
Urajärven kartanon ystävät ry järjestää useita opastuksia ja aktiviteetteja, joilla pääsee tutustumaan
kartanon nimikkojärveen ja sen ympäristöön. Tarjolla on erilaisia puistoretkiä, kyläkierros,
vesibiologian työpaja ja soutelua. Näitä opastuksia ja aktiviteetteja järjestetään pääsääntöisesti tilauksesta
ryhmille, mutta jonkin verran myös tapahtumien yhteydessä. Ryhmän ei tarvitse olla suuri – kuka tahansa
voi kerätä kimpan kasaan perheenjäsenistä, ystävistä tai työtovereista. Sitten vain rohkeasti yhteyttä
kartanon museoon!
Lahtelaisia koululaisia vesibiologian työpajassa. Kuva: Sauli Aaltola.
Teksti: Tiina Saarijärvi
Kuvat: Tiina Saarijärvi, ellei kuvan yhteydessä toisin mainita
Lähteet:
Urajärven kartanon opaskirja
Jussi Tuomisen muistelmat
Urajärven kartanon maisemanhoitosuunnitelma/ Museovirasto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti